Kolille lähdin suhteellisen luottavaisin mielin, enkä ottanut paineita mistään. Kolin reissun aikana sain kokea millaista on polkujuoksun yhteisöllisyys; sain kyydin Kolille Jyväskylän polkujuoksijoiden kautta ja mökin, jossa yövyin, oli vuokrannut veljeni Mikkelin polkujuoksijoiden kanssa. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain kuulla mainioita vinkkejä ja kokemuksia.
Kolilla lauantaiaamu valkeni lumisena ja viime hetkelle asti pähkäilin juoksenko nastoilla vaiko maastolenkkareilla. Kisakeskuksessa lämmitellessä tein päätöksen juosta Salomonin maastolenkkareilla, niillä joilla olin juossut koko menneen 1.5kk. Juoksureppuun olin pakannut hyvät eväät, sillä halusin ensimmäisestä pidemmästä polkujuoksustani ennen kaikkea positiivisen kokemuksen. En laittanut myöskään musiikkia soimaan, sillä halusin kokea tämän päivän kokonaisvaltaisesti. Yhdeksältä starttasivat ne kovat menijät ja itse starttasin seuraavassa aallossa. Alkumatka olikin mukavan letkeää menoa ja helppokulkuista maastoa. Mielessä pyöri veljeni sanat, että silloin kannattaa juosta kun pystyy. Numerolapusta pystyi lunttaamaan, että melko alussa edessä olisi Mäkrän päälle kapuaminen. Huomasin eteneväni mukavassa porukassa, jossa kävely ja juoksu vuorottelivat sopivasti. Mäkrän päälle nouseminen oli mahtavaa ja pakkohan sitä oli myös maisemia ihailla siellä korkealla. No alaspäin olikin sitten haasteellisempaa kulkea, sillä ei vaan riittänyt tekniikka (vielä).
Nautiskelin kauniista maisemista, söin tasaisin väliajoin ja yritin muistaa juodakkin. Ekat kymmenen kilsaa meni ihan näppärästi ja lopulta tuntuikin, että olin hujauksessa Kiviniemessä vedenylityksessä. Hetken arpomisen jälkeen valitsin vetolautan, joka osottautui nopeammaksi vaihtoehdoksi. Kiviniemen huollossa en pitänyt kiirettä ja lähdin iloisena jatkamaan matkaani. Kiviniemestä noustiin Kolinvaaralle, jonka alamäki oli jyrkkä ja tekninen. Hyppäsin pienen dropin alaspäin ja samalla oikea polveni yliojentui taaksepäin. Valtava kipua valtasi mieleni ja kyyneleet kihosivat silmiini. Etenin hitaasti alaspäin ja mietin, että hitto tännekö tämä nyt jää. Tunnustelin varovaisesti polveani juoksuaskelin tasamaalla ja totesin, että ei ainakaan vielä. Nappasin buranan nassuun ja lähdin kohti the juttua eli Ryläystä. Olin kuullut siitä paljon, ja pelon sekaisin tuntein lähdin sitä päin. Etenin sopivissa kohdin juoksua muistuttavaa vauhtia ja toisissa kävelin suosiolla. Matkalla sain seuraa muista samaa tahtia etenevistä juoksijoista. Yhtäkkiä edessä oli kyltti, jossa luki Ryläys. Minut valtasi pettymys; tässäkö se nyt sitten oli. Olin odottanut jotain karmaisevaa ja hirvittävää, mutta ei se sitten ollutkaan niin kauhea.
Jos ylämäki oli tuntunut jopa mukavalta, niin samaa ei voinut sanoa alamäestä. Sipsuttelin varovaisesti alaspäin, sillä en luottanut jalkoihini siinä kohdin. Aina välillä tunsin pientä vihlaisua polvessani, mutta en pahempaa. Kilometrit 20-30 olivat hitaita ja välillä tuntui, ettei täältä päästä ikinä pois. Kuitenkin Peiponpellon huoltoa kohti mennessä iski jokin flowtila päälle ja meno maistuikin mukavalle. Tuntui, että suorastaan lensin (eli etenin ehkä 8min/km vauhti :D ) ja oli oikein mukavaa. Peiponpellon huollosta lähdin hyvillä fiiliksillä nousemaan mäkeä ylöspäin. Tämän nimettömän mäen jälkeen alkoi mukava alamäkirallattelu helppoa baanaa pitkin. Vaan meikäläinen eteni itku kurkussa, sillä polveen sattui ihan tajuttomasti. Joka ikinen askel alamäkeen oli tuskaa ja saattoihan siinä jo pari kyyneltäkin vierähtää. Tiesin, että edessä olisi enää onneksi yksi alamäki tämän jälkeen, joten sisuunnuin ja etenin vaan. Olin iloinen kun päästiin taas kipuamaan ylöspäin kohti Pieni-Kolia. Siellä ohitinkin yhden miehen, joka tuumasi, että ylöspäin meneminen on tuskaa, itse tuumasin, että alamäet on kauheita. Loppumatkalla vuorottelimmekin ohituksia sen mukaan kumman helppoa oli.
Etenin viimeistä alamäkeä hitaasti, mutta varmasti. Tiesin, että tämähän tullaan vetämään läpi kunnialla. Lopulta olin päässyt laskeutumaan satamaan ja enää edessä olisi pienen pieni lopputunkkaus; noin 2.5km ja n. 200 nousumetriä. Tunkkasin ylämäkeen ja mietin saavuttaisinko sen miehen vielä. Lopulta bongasin hänet edestäni ja päätin ohittaa hänet vielä, vaikka se epätoivoiselta tuntuikin. Juuri ennen lopun rutistuksia pääsinkin hänen ohitseen ja lähdin kipuamaan kohti maalia. Jostain sain kaivettua vielä voimia ja "juoksin" viimeiset 200m. Olin maalissa! Olin taivaltanut juuri 43km reilussa 7 tunnissa polkujuoksussa, jonka tiesin reitiltään yhdeksi Suomen haastavimmista. Tunne oli uskomaton, samanmoisen fiiliksen koin Tallinnan täyden matkan jälkeen. Minä pystyin siihen. Minä kykenin selvittämään Vaarojen maratonin, vaikka koin matkalla vastoinkäymisiä polven kipuilun vuoksi. Matkalla mietin, että ei enää ikinä tämmöistä. Maalissa aloin miettimään, mikä olisikaan seuraava haasteeni. :)
