Maailmanmestarin pikkusisko

Kaksi kovaa treeniviikkoa sujuivat loppuun asti hyvin. Lauantaina itseasiassa katkesi putki, treeniputki nimittäin. Harvinaisen monta treenipäivää tulikin putkeen, itse asiassa jopa 15 kipaletta. Joinakin päivinä oli parikin treeniä, toisina sitten taas kevyenkevyttä. Treeniputken sai huipentaa Vuokatinvaaran maastoissa tehty hiihto-juoksu-yhdistelmä, joka kesti reilun kolme tuntia. Kyllä muuten naatin, eipä oo ihan niin tasasta kun täällä Oulussa. Nyt onkin vuorossa kevyempi viikko, jolla saan latailla akkuja, jotta seuraava rypistys sujuisi hyvin. 

Jossain päin Vuokatin Vaarankylän latua. 

Vuokatissa oloonihan oli toki luonnollisesti syykin. Instassa seuraavat ovatkin luultavasti nähneet, että en minä sinne omien treenieni takia mennyt suinkaan, vaan huoltajaksi tai siis juottonaiseksi isoveljelleni veteraanien MM-kisojen 30km vapaan kisaan. Juottonaisen rooli on tiedossa myös tulevana perjantaina, joten huomenna töiden jälkeen ajelenkin taasen Vuokattiin. On mukavaa, kun samaan reissuun sai yhdistettyä myös laatuaikaa kummipojan ja hänen pikkusiskonsa kanssa.

Kuten oon varmaankin kertonut, olen urheiluperheestä. Juurikin tämä isoveljeni on hiihtänyt kilpaa aina, SM-mitaleitakin löytyy kaapista. Tältä Vuokatin kisareissulta takataskuun on tullut jo kulta tuolta 30km matkalta, hopea kyhyemmältä matkalta ja kultaa viestistä. Perjantaina ohjelmassa on kuninkuusmatkaksi tituleerattava 45km.

Hiihtävä tonttu ja kultainen mitali. 

Oli kyllä mahtavaa seurata oikeasti ihan vierestä, kuinka kokenut urheilija valmistautuu tärkeään koitokseen. Yritin imeä itseeni oppeja kaikilta saroilta. Voi kunpa joskus voisin esimerkiksi olla noin tyyni (tai ainakin näyttää siltä) ennen tärkeää kisaa. Vaikka kilpailijalla se raskain osuus päivästä onkin, niin kyllä juottonaisellekin touhua piisasi, kun piti alkuun olla ensimmäisellä mäellä varasauvojen kanssa, jos alkutohinoissa (yhteislähtö) olisi vaikka varsinainen poikki mennytkin. Sieltä sitten piti kiiruhtaa juottopaikalle, jossa piti koittaa pysyä kärryillä, että milloinkas kisaajat oikein tulevat ja onnistuukos se juotto nyt hyvin. Hienon taktisen hiihdon jälkeen palkintona odotti kultainen mitali. 

Voi kuinka pikkusisko voikaan olla ylpeä. Ihan kuin olisin itse mukamas saavuttanut jotain, vaikka tokihan mulla tärkeä rooli mitalissa olikin. Tuo samainen kilpailunhaluinen veri virtaa munkin suonissani. Ja enhän mä sen kovempaa tavoitetta itselleni heittänyt, kuin että sitten kun itse pääsen noihin kisoihin (niihin muuten pääsee 30 vuotiaana), niin haluan myös saada mitalin.Se, että saavutanko tämän tavoitteen heti, kun mahdollista vai vaikkapa 20 vuoden kuluttua, jääköön arvoitukseksi. Sitä ennen kuitenkin on tehtävä paljon ja ennen kaikkea sitä ennen tulee keskittyä niihin tämän hetken tavoitteisiin. Tulevan kesän tavoitteet mielessäni jatkan kevyempää viikkoani.