Hetta-Pallaksen 66km lähtö tapahtui perjantaina 12.00. Ensimmäiset noin 12km juostiin asfaltilla ja hiekkatiellä, eli meno oli helppoa ja rentoa. Eka huolto oli tuon pätkän jälkeen, siellä otin lisää vettä reppuun sekä nautiskelin sipsejä ja suolakurkkuja. Huollon jälkeen alettiin nousta kohti Pyhäkeroa. Reitti oli tuttu edellisviikon pyöräreissulta, joten tiesin mitä odottaa. Pyhäkeron huiputus meni mukavasti ja sen jälkeen alkoi pitkä, sopivan loiva laskuosuus kohti Sioskurua. Pystyin juoksemaan rennon letkeästi koko alamäen.
Sioskurusta noustiin Siosvaaraan ja lähdettiin laskeutumaan kohti Tappuria ja Ketomellan huoltoa. Kaarremaraston jälkeen alkoi tylsin, tasaisin ja henkisesti uuvuttavin pätkä kohti Ketomellaa. Siinä oli myös ns. kolmen kympinkriisi, kaikki ärsytti ja kaksi kertaa löin varpaani kaatuen sammaleen sekaan. Onneksi huollon jälkeen elämä helpottui.
Hietajärven parkkipaikalta Pahakuruun oli myöskin tuttua reittiä edellisviikon pyöräreissulta. Siinä aloin jo odottelemaan seuraavan tavoitteen eli maratonin täyttymistä. Kilometrit kuluivat taasen huomattavasti mukavammin, kun maastonmuodoissa oli vaihtelevuutta! Hannukurun jälkeen Suastunturiin noustessa maraton tuli täyteen (aika 5.20 tienoilla) ja astuttiin ultrajuoksun maailmaan. Ultrajuoksu ja täyden matkan triathlon ovat asioita, joissa ei ole järkeä. Molempien viehätyksenä kuitenkin on se, että näkee mihin oma kroppa pystyy.
Suastunturin jälkeen laskeuduttiin kurun pohjalle. Oikeassa polvessa, siinä jonka Vaaroilla 2019 loukkasin, oli tuntemuksia laskun aikana. Kurun pohjalta alkoi pitkä taival kohti Lumikeron huippua. Stravapätkän mukaan tämä rapian kahden kilometrin nousu oli 12.6%, joten ei ihmekkään kun tuntui! Jalat tuntuivat jäykiltä ja tuuli jäykisti niitä entisestään nousun aikana.
Lumikuruun laskeutuminen olikin sitten haastava osuus. Jalat olivat jäykät, polvessa oli tuntemuksia ja sekös pisti ärsyttämään. Myös veden vähyys mietitytti, mutta muistelin, että pian pitäisi olla vedenottomahdollisuus. Vuontiskerolla oli jalat sen verran vertyneet, että juokseminen sujui taas. Niin ne hyvät ja huonot hetket vaihtelevat matkan aikana.
Montellinmajalle laskeuduin iloisena, sillä edessä olisi vessatauko sekä vedenottoa. Moni muukin oli iloisena purosta ottamassa vettä. Montellinmajalta Rihmakuruun oli helpompaa ja tasaisempaa, juostavaa pätkää. Siinä oli nautinnollisempaa menoa, ajatuksissa siinsi jo maali. Vaan vielä ehti tulla huono hetkikin, kun alettiin taas nousemaan. Tuntui, että nousut ei lopu ikinä, enkä ikinä pääse täältä maaliin. Järki käski lopettamaan, jalat käski lopettamaan, mutta ei auttanut. Tuntui, että kävelen hitaiten ja kaikki menee ohi.
Sitten jostain tipahti voimia, liekkö siitä viimeisenä syödystä Lion-patukasta vai mistä. Aloin sovittelemaan juoksuaskeleen tapaisia viimeisessä nousussakin, sillä tiesin, että kohta ollaan Taivaskeronsatulalla. Voi sitä onnen hetkeä, kun näin, että lähdetään laskeutumaan kohti maalia. Loppulasku oli sorastettu, joten siinä sai vaan rullailla menemään. Tuota loppukiriä kesti rapiat kolme kilometriä. Sain ohiteltua kilpakumppaneita tuolla pätkällä. Maalissa kello pysähtyi aikaan 9.08.13, reilusti oman tavoitteeni alle.
Mitä tämä vaatii? Sitkeyttä ja tahtoa. Niin ultrajuoksussa kuin täyden matkan triathlonissa vaaditaan kilpailupäätä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä. Matkan aikana tulee hyviä ja huonoja hetkiä, joiden kanssa on elettävä. Tärkeintä on kuinka niihin suhtautuu.
Pitkillä matkoilla korostuu myös etukäteistankkaus sekä kisan aikainen syöminen ja juominen. Otin ilon irti tästä ja retkieväinäni oli Tupla-patukoita, Snickersiä, Lion-patukoita, myslipatukoita sekä geeliä. Söin tarkasti 30min välein ja join sopivasti koko ajan. Juomarepussa oli vettä sekä extrana pieni lötköpullo energiajuomaa. Merisuolakiteet pelastivat, kun suolaisen kaipuu iski.
Seuraaviin seikkailuihin!
