Eilen eli torstaina kävin avaamassa jumiutuneet jalat Heidin hieronnassa. Ihanakamala ftp-testi oli nimittäin ohjelmassa keskiviikkona. Edellisen ftp-testikerran jälkeen naputeltiin kolme kappaletta laadukkaita tehotreenejä pyörällä (testeillä oli väliä 7 viikkoa), näihin treeneihin valmentaja antoi watit ja minä toteutin. Muuten oon ajannut pyörällä työmatkaa+muutamia lenkkejä + olin viikon pikku lenssussa.
No miten testi sujui tällä kertaa? Valmentajista Jussi antoi yhdet tavoitetehot, Panu antoi toiset. Koska Panun antamat oli hintsun kovemmat ni totta kai niillä piti lähteä yrittämään. (Ai mikä kilpailuhenki?) Kolmen minsan kohilla mietin, että tää ei lopu muuten ikinä, tää on ihan kamalaa, miks en valinnu Jussin watteja. Tuijotin vaan niitä watteja siinä näytöllä ja pyrin pitämään ne tavoitteessa, vaikka jalat huusikin armoa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä katoin kulunutta aikaa ja mietin, et ei hemmetti, ei vielä ees seittämää minsaa täynnä. Takana kuuluikin miehen kuittailuja ja itse äkäilin takaisin. Pakkohan sitä on jaksaa polkea, jos jaksaa äkäilläkkin, mietin.
Lopulta kello näytti jo yli kymmentä minuuttia, eli loppua kohden mentiin, mutta turkasen hitaasti mentiin kyllä. Kun oli noin viisi minuuttia jäljellä, mies heltyi ja tuli leyhyttämään ilmaa. Siinä vaiheessa oli kivaa saada myös sitä kannustusta ja tukea, sain jopa nostettua vähän niitä watteja loppua kohden. Vikalla minuutilla tuijotin vaan sitä kellon näyttöä ja mietin, että kohta se on ohi. 20minuuttia tuli näyteen ja sain heittää kevyelle. Nousin istumaan tavalliseen asentoon ja totesin, että nyt tekee pahaa, anna joku mihin voin oksentaa. Sain käteeni roskiksen, mutta lopulta tyydyin vain yökkäämään pari kertaa.
Tiesin heti, että nyt testi oli paremmin onnistunut kuin viimeksi. Viimeksikin tuntui pahalta, mutta nyt tuntui pahemmalta. Vaikka tuntuu pahalta ja miettii, että ei ikinä enää, niin samalla siitä myös nauttii. Parastahan oli tietenkin nähdä se oma kehitys, sillä sitä oli tullut. Tästä on hyvä jatkaa treenejä!
