Ylimenokausi

Tallinnan kisan jälkeen oli aika pitää ylimenokausi eli ns. lomaa treenaamisesta. Itselleni tämä kolmen viikon jakso ajoittuu 100% kesälomalleni ja tästä on nyt viimeinen viikko menossa. Ylimenokaudella on tarkoitus nollata edellisen kauden kuormitusta niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Kuinka itse toteutin tätä?

Sunnuntaina 5.8. ajelimme Keski-Suomeen jatkaaksemme matkaamme maanantaina mökillemme Käsivarren Lappiin. Ajomatka oli pitkä, mutta sopivilla tauoilla höystettynä ei paha. Ja kyllähän tuo Lapin kauneus palkitsi taas kulkijat. Mökillä elämä asettui omiin uomiinsa; nukkumaan mentiin kun nukutti ja herättiin, kun herättiin. Unta tulikin kahden viikon aikana Lapissa keskimäärin vähän yli 10 tuntia yössä. Tavallisena työviikkona itselläni unta kertyy keskimäärin vajaa kahdeksan tuntia yössä. Uni on myös ollut keskimääräistä rennompaa ja syvempää; stressitekijäthän olivat minimissään loman ansiosta. Eli lomalla on palauduttu kunnolla ainakin unen puolesta.

Mökillä en myöskään kantanut huolta treeneistä, olin jo lähtiessä päättänyt, että jos tekee mieli tehdä jotain niin sitten tehdään, mutta jos ei tee, niin sitten ei tehdä. Urheilua urheilun merkityksessä en harrastanut ollenkaan. Sen sijaan hoidimme isovanhempien klapit sisälle, kiskoimme pajuja juurineen mökin pihapiiristä, kampesimme isoja kiviä edestä pois, kävimme kalareissuilla, kävimme tallustelemassa tunturissa jne. Eli toimettomana en möllötellyt koko kahta viikkoa. Kaikki tämä oli mukavaa vastapainoa sille tavalliselle treenaamiselle ja tekikin fyysiselle puolelle oikein hyvää heittäytyä vapaalle.

Entäs se henkinen palautuminen treenikaudesta? En sano, että treenikausi olisi aina ollut ruusuilla tanssimista ja menneeseen kauteen kuului huonoja hetkiä. Mutta vastoinkäymiset ovat kasvattaneet luonnetta ja Tallinnassa nähtiin vahvempi ja itsevarmempi minä. Lapin luonnossa kulkiessa mieli pääsi vaeltelemaan vapaasti ja pääsin irroittautumaan urheilijaminästäni.

Toki keskusteluissa vilahteli menneen kauden mietiskelyä ja niiden onnistumisten kertaamista. Toki myös kehityskohteita mietiskeltiin ja mietiskelin itsekseni. Tahkon kisaa seuratessa (eli viikko Tallinnasta) alkoi myös mieli halajamaan urheilun pariin. Ajatukset tulevasta kisakaudesta alkoivat hahmottumaan päässäni ja lopulta myös sähköpostilla valmentajille. Uudet askelmerkit on annettu eteenpäin ja niitä kohti lähdetään ensi viikolla. Tällä viimeisellä lomaviikolla on palailtu treenien pariin ajatuksella tehdään mitä huvittaa. Ensi viikosta alkaen luetaan taas ohjelmasta, mitä tulisi tehdä, jotta ensi kesänä oltaisiin valmiita ottamaan vastaan uudet haasteet.

Wish it, dream it, do it - Tarina Tallinnan kisasta

2.8.2015. Jännitin meren ääressä Haukiputaan Virpiniemessä kisainfossa. Puolet asioista meni ohi korvien, sillä jännitin ihka ensimmäistä oikeaa triathlonstarttiani. Muutamaa tuntia myöhemmin ylitin maaliviivan sarjani voittajana, itseni voittajana. Olin antanut lajille pikkusormen ja varmoin ottein se kiskoi minua syvemmälle ihmeelliseen maailmaansa.

4.8.2018. Seisoin varmana lähtökarsinassa meren ääressä odottamassa starttiani. Pieni jännitys kutkutti vatsassa, mutta enemmänkin olin innoissani. Edessä olisi elämäni pisin yhtenäinen kisasuoritus, täyden matkan triathlon; 3800m uintia meressä, 180km pyöräilyä Viron maalaismaisemissa ja 42.195km juoksua Tallinnan ympäristössä. Olin valmistautunut tähän päivään. Kaikki oli tehty ja nyt oli aika vain nauttia. Hengähdin rauhallisena syvään, kun lähtöhetkeni lähestyi. Menin portista sisälle ja lähdin kauhomaan.

Alla oleva teksti on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää erittäin paljon tajunnanvirtaa, kuten kisa itsessäänkin.

Uinti 1.27.16

Vesi oli jäätävää. Kastoin naaman veteen ja tunsin kun en saa happea ja haukon henkeä paniikinomaisesti. Uusi yritys. Sama toistui. Uin rintaa oikealla reunassa. Rauhoitin itseäni, jotta rentoutuisin ja pääsisin liikkeelle. Sain rytmistä kiinni ja lähdin kauhomaan. Reitti tuntui sekavalta ja koitinkin suunnistaa muiden uimarien perässä vain. Sain rytmistä kiinni ja kauhoin menemään manaillen kierrellen ja kaarrellen uivia kisatovereita. Veneistä kuuluva pillin vihellys säikäytti, kunnes tajusin, että ne ohjaa meitä pysymään reitillä edes jotenkin. Matka tuntui pitkältä. Kauashan on toki pitkä matka. Lasit huurtui, kastelin toisen linssin, jotta näen. Uin ja uin. Matka tuntui etenevän hitaasti. Uinti oli sokkeloa, mutta pillin vihellykset pitivät tosiaan huolen ettei ihan vikatikkiin ui. Eikö tää ikinä lopu. Täällä on kylmä. En tunne pikkuvarvasta. Taas joku edessä. Ja sama alusta. Oho, keltaisia poijuja eli ollaan kohta lopussa. Miks tän pitää loppua. Eiku onneks tää loppuu, pyöräily on kivaa. Viimeiset vedot rantautumiskohdalle. Pysynkö pystyssä? Ai niin kello. Mitä hittoa, noin kauan. Voi ei. Eiku ei. Nyt keskityt. Tällä ei oo vielä väliä, niin on puhuttu kotona. Sitä paitsi vesi oli 15.3 asteista.

T1 5.38

Hölkyttelen pussini luo riisuen märkkäriä ja karistan uinnin mielestäni. Menen vaihtotelttaan ja riisun märkkärin kokonaan sekä biksujen alaosan. Hannu sanoi, että laita pyöräilyyn parhaat pyöräilyhousut. Ne minä vedän jalkaani. Kuivaan jalat ja laitan sukat. Imaisen geelin. Valmista. Tipautan pussin ja juoksen kohti pyörää. Lähtöalue oli pieni ja ruuhkainen. Hyppään pyörän selkään. Tän mä osaan.

Pyörä 5.33.15

Kengät sain kiinni näppärästi. Lähdin polkemaan. Hirveästi ihmisiä. Mitenhän peesivälit saa pidettyä. Yritän pitää välejä ja ohittelen sopivissa kohdin hitaampia. Nyt ne menee mun ohi, kun jätin sopivan välin ja tunkee siihen. Uskon, että kunhan päästään kaupungista ulos niin helpottaa. Ärsyttää kun ei voi pitää kunnon peesivälejä. Yritän karistaa ärsytyksen, koska se nostaa sykettä. Joka muutenkin pomppii ihan liian korkealla, mutta niinhän se tekee aina alussa. Ajellaan nyt tää alku, niin eiköhän se tasaannu halutulle tasolle. Ooh, mäki eli noustaan ajotien ylikululle, tän mä handlaan ja ohitanki. Alamäessä isot ukot tuleekin sitten ohi ja lopettaa sitten polkemisen. C'moon, polkekaa. Tie levenee ja päästään paremmille urille. Ohitan, tulen ohitetuksi. Manaan peesaajia. Sykekin on siellä missä pitää eli aerobisen kynnyksen kohdilla. Ja vauhtihan on hyvää. Ei muuta kuin poljetaan. Ja tätä rataa ajatukset kiersivät alkumatkan. Lopulta pääsen väljemmille vesille ja saan ajettua paremmin omaa ajoa ilman tympeitä hidastamisia, kun joku tulee eteen tai kiihdytyksiä, jotta pääsen ohi. Maisemat ovat kauniita ja tie on todella hyvää, kuljettiin kohti Vääna-Joesuuta. Ja tasaista, ei meillä Jyväskylässä tämmöstä oo. Energiaa sisään tasaisella tahdilla, nestettäkin kului hyvin. On kivaa, saan ajaa omaa ajoa. Vääna-Joesuusta lähtee hyvää alamäkivoittoista pätkää. Poljen alamäet, jotta saan "ilmasta" kyytiä. Maisemat vaihtuu ja kannustusta on. Peesivalvojia sen sijaan ei, peesiryhmiä kyllä. Eka ympyrälenkura heitetty, nyt kohti Sakua. Oi mikä fiilis ja tunnelma täällä onkaan. Nautin ja ajan dekä tarkkailen sykkeitäni. Huomaan ajavani aika hyvällä keskarilla, mennään keposasti alle kuuteen tuntiin, jollei satu mitään. Takaisin piston alkuun, vauhdikasta pätkää taas.

Uusi samanmoinen kierros. Mukavasti on saanut ajaa omaa ajoa. Todella moni vaan ei ajanut. Mietin, että mitä ne saa siitä, että peesaavat ja ajavat porukassa. Peesivalvonta oli toki todella puutteellista, näin motskareita, mutta ei ne mitään valvonut. Mutta eipä valvonnan puute oikeuta rikkomaan sääntöjä. Huomasin, että ompa tummia pilviä edessä, liekköhön kohta kastutaan. Vääna-Joesuussa taivas repesi, satoi aivan kaatamalla. Vauhti alamäkiin ei ollut ihan niin hyvää kuin aiemmin. Mutta ajoin ja mietin, että onneksi oon koko vuoden ajanut kelillä kuin kelillä, enkä oo jäänyt sisälle ajelemaan trainerilla. Kylmä ei oo ja kohta paistaakin taas aurinko ja on poutaa. Joko me ollaankin tässä kohdin? Ohitan suomalaisiakin kannustuksesta päätellen. Jätän peesivälin edellä menevään. Kohta tulen ohitetuksi isomman porukan toimesta. Himmaan, jotta peesiväli säilyy. Lopulta ennen isommalle tielle menoa mulla menee hermo siihen edellä epätasaisesta vauhtia ajavaan porukkaan. Isken ja suhautan 42 tasamaalla niiden ohi ja reilusti eelle. Saapa ajaa alamäkipätkät omaa ajoa hyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa Sakua kohti mennessä tajuan, että sama porukka on tulossa ohi. Mullekkin yritetään sanoa, että tuu mukaan, mutta kampi suoraksi ja annan porukan mennä ohi jättäen peedivälin. 135 km kohdalla kuulen ekan kerran pillin vihellyksen eräälle peesiporukalle. Se taisikin olla sitten ainoa kuulemani. Sakun päässä tunnelma oli katossa. Tajusin, että kohta tää loppuu ja aion nauttia loppuun asti. Päässä ei paljon ajatuksia pyörinyt eli keskityin ihan vaan ajamaan, syömään ja juomaan. Lähdettiin kohti Tallinnan keskustaa, tummia pilviä taas edessä. Kastutaankohan vielä uudelleen? Pidän edelleen vauhdin yllä ja mietin onkohan Tero katsomassa juoksua. Merellä salamoi ja ukkonen jyrisee, kohta alkaa satamaan ihan huolella. Kaduilla on paljon vettä ja parit kiskotki pitää ylittää. Painan menemään ohi kisakumppaneista, ilmeisesti sateessa ajo on heille hankalaa. Keskustaa lähestyessä kadut suorastaan tulvii, viemärien kohtia ei näe, järjestäjät koittavat varoittaa niistä. Vettä on todella reippaasti. Ohoh, joko me ollaan kohta T2:ssa, miten tää aika menikään noin nopeaa? Päätin tavoistani poiketen juosta kengät jalassa, koska matka on lyhyt enkä ole varma kramppaako jalat, jos yritän tulla pois kyydistä ns. lennossa. Se oli siinä. Enää maraton.

T2 3.59

Annan pyörän järjestäjille ja juoksen pussille. Jalat tuntuu hyvältä. Nappaan pussin ja kipitän vaihtotelttaan, järjestäjät käyvät kysymässä kaikilta, että onhan kaikki ok. Kiskon pyöräilyhousut pois ja kuivaan itseäni ennen kuin laitan kisapöksyt jalkaan. Otan märät sukat pois ja kuivaan jalat vaihtaen uudet, kuivat sukat. Pari viikkoa sitten ostamani lenkkarit sujahtavat jalkaan ja geelit vyötärölle sekä paidan sisään. Olen valmis. Vielä vessaan ja sitten baanalle.

Juoksu 3.57.26

Mäki. Juoksen sen ylös alamäessä huomaan ilokseni Teron. Fiilis on korkealla ja annoin jalkojeni viedä tarkkaillen, että syke pysyy aerobisen kynnyksen tuntumassa. Kannustus oli mahtavaa ja tunnelma korkealla. Seurakaveri ohitti ja sanoi, että lähde perään. Pidin pääni oman juoksun suhteen, enkä lähtenyt keulimaan vauhdeilla ja liian korkeilla sykkeillä. Noin kuuden kilsan kohdilla oli kisan ainoa huono hetki, kun mietin olon olevan energiageelistä huolimatta outo. Pari mukia nestettä plus hörppyjä kädessä olevasta kolapullosta ja johan alkoi kulkea taas. Eka kiekka oli heitetty ja jalka oli kevyt. Toka kiekka meni samalla kaavalla, seurasin sykettä ja juoksin menemään. Energiaa tasaisin väliajoin sisään, urkkajuomaa ja vettä alas kitusista, sieniä viilentämään päätä. Kilometrit vähenivät. Hymyilin kameroille ja olin niin onnellinen. Vauhti pysyi toisenkin kiekan samoissa lukemissa ja kolmannelle kiekalle lähtiessä tiesin, että kohta on vähemmän kilsoja juoksussa jäljellä kuin edessä. Kolmannella kiekalla mutkat ja kuopat olivat jo tuttuja. Juoksun aikana päässä ei paljon pyörinyt, koitin vain pitää rytmin yllä. Kolmaskin kiekka meni jotenkin helposti ja olinkin taas kipuamassa mäelle. Huusin Terolle, että enää yksi kiekka, tuu maaliin sitte vastaan. Vikalle kiekalle sain kuulla ekan kerran vihiä omasta tilanteestani: kuulemma kannattaa ihan juosta loppuun asti. Vikalla kiekalla jouduin muutamaan kertaan komentaa jalkojani vauhtiin, kun pää meinasi käskeä lopettamaan. Tunteet olivat myös pinnassa koko kiekan. Viimeinen mäki tuli viimein mutkan takaa, moni käveli sen, mutta minä en. Kohta olisin loppusuoralla ja kuulisin ne maagiset sanat. Sain kaivettua vielä loppukiriäkin viimeiselle kilsalle ja pääsin kääntymään matolle kuuluttajan lausuessa: Hanna-Mari, you are an ironman! Maalissa kyykistyin ja joku roskakin meni silmään, kun ne niin vetistyivät. Vielä enemmän ne vetistyivät, kun menin Teron luo ja kuulin olleeni neljäs(/16)! Aikaa käytin yhteensä 11.07.34.