Vuoden 2018 ensimmäinen puolisko

Tammikuu:

Uin.

Pyöräilimme yhdessä töihin.

Hiihdin.

Helmikuu:

Kävimme lomalla Vaalan huudeilla.

Leireilin Kalajoella.

Kouluttauduin Tampereella.

Nautin maastopyöräilystä.

Maaliskuu:

Hiihdimme Teron kanssa.

Hiihdimme Tonin kanssa Neljän vuoren hiihdon.

Nautimme lomailusta Lapin keväthangilla.

Lapin taikaa.

 Huhtikuu:

Kävin katselemassa koiravauvoja.

Starttasimme maantiepyöräkauden (joka jatkuin ennen kuulumattoman mahtavana).

Verestin muistoja tehden keppihevosia.

 Toukokuu:

Ajoimme Helatorstain lenkin.

Ajoimme synttärilenkin ja lämmintä piisasi.

Uin märkkärillä harvinaisen aikaisin eikä ollut edes kylmä.

Teimme yhdistelmätreenin.

Kesäkuu:

Kävimme Turun seuduilla juhlimassa.

Voitin ikäsarjassani SM-kultaa sprintissä.

Vietin juhannuksen mökillä.

Osallistuin Suomen ensimmäiseen Ironman 70.3-tapahtumaan.

Testiviikko

Tallinnan kisasta on jo yli kolme kuukautta ja tähän väliin on mahtunut yhtä sun toista. Ylimenokauden jälkeinen pitkä sairausjakso verotti kuntoa reippaasti ja marraskuun lopun kuumetauti toi pientä takapakkia. Pääasiassa treenit ovat kuitenkin kulkeneet mukavasti ja meno on ollut nousujohteista. Tähän joulukuuhun olikin sitten ohjelmoitu niin juoksutestiä kuin pyörätestiäkin.

Viime keskiviikkona seuramme juoksuvuorolla oli mahdollista suorittaa SportsLabin järjestämä valojänistesti. Valojänistestissä hallissa rataa ympäri pomppii valot, joiden mukana on tarkoitus juosta ja suorittaa nousevavauhtisia ja -sykkeisiä tonnin vetoja. Ennen aloitusta ja vetojen välissä sekä lopussa napataan sormenpäästä laktaattinäytteet. Näiden avulla nuo viisaat sitten laskeskelee mulle kynnysvauhdit ja -sykkeet juoksuun. Testi sujui hyvin ja vauhdit tuntuivat mukavilta aina kahdelle viimeiselle tonnille asti. 4.17-vauhdissa jo vähän tuntui, sillä näitä kovempia juoksuja ei ollut alla mitenkään liian montaa. Viimeinen tonni oli 3.52-vauhtia ja siinä tuntui ihan pahalta. Olin ihan tyytyväinen testiini, vaikka tiesinkin heti alkuunsa, että ei suju samaan tapaan kuin olisin esim. kesällä toivonut.

Valojänistestin lisäksi joulukuun iloksi pääsin tekemään FTP-testin (FTP = Functional Threshold Power) eli selvittelin tehoalueita pyörätreeneihini. Testissä oli ohjelmoitu kivat lämmittelytkin sisätiloihin, mutta koska ennen testiä oli tultava töistä kotiinkin, sai kotimatkani toimia lämmittelynä. Haasteen toi vastasatanut lumi sekä auraamattomat tiet. Kotona vaihdoin vaatteita ja asettelin pyöräni telineeseen. En tiennyt yhtään mitä odottaa. Olin kyllä kuullut kauhukuvia katkeamisista sekä kamalasta rääkistä, joten asennoiduin kärsimään. Pyörän päällä otin vielä hetkisen reippaampaa pyörittelyä ja palauttelua, ennen kuin aloitin testin. Testissähän on tarkoituksena polkea 20min parasta mahdollista tehotasoa. No lähdin polkemaan jollain sopivan pahalta tuntuvalla teholla ja yritin pysytellä siinä parhaani mukaan. Päässä pyöri, että pitäisikö polkea kovempaa vai katkeanko täysin, jos poljen kovempaa. Stam1nan biisit soivat ja toivat sopivaa tempoa tuohon 20min polkemiseen. Hiki oli järjetön, silmiä kirveli, kun hikikarpalot valuivat. Loppupeleissä aika menikin nopeasti, ensimmäinen viisi minuuttia oli inhottava, samoin viimeinen viisi minuuttia. Testin jälkeen oli vähän tyhjä olo; tätäkö olin odottanut ja menikö se edes sinne päinkään hyvin.

Nyt on molemmista testeistä juteltu valmentajien kanssa. Juoksuun säädeltiin sykealueita pienesti, sillä isoja muutoksia ei ollut tullut aerobisessa ja anaerobisessa kynnyksessä. FTP-testin tuloksia vilkaistiin ja toteamus oli; kovempaa olisi pitänyt sykkeiden perusteella päästä. Seuraavan kuukauden tehotreeneihin sainkin toteutuswatit, joiden kanssa lähdetään etenemään. Kuukauden päästä nähdään päästäänkö sinne levelille, mille olisi tarkoitus.

Uusi tukijani

Kaupallinen yhteistyö Koulutettu hieroja Vilhuniemen kanssa.

Kuva: Heidi Vilhuniemi

Monilla ihmisillä on nykyään erinäisiä kiputiloja ja jumeja. Älypuhelinaika, tietokoneilla oleminen sekä yleensäkin työ kuormittavat ihmisiä ja etenkin niska-hartiaseutua. Urheilijoilla kuormittuminen on yleensä vielä laajempaa eli esimerkiksi triathlonissa niska-hartiaseudun lisäksi jalat ovat kovilla. Kun jumeja ilmaantuu, ihminen hakeutuu yleensä hierojalle. Monelle ihmiselle hieronta onkin paikka rentoutua hektisen arjen keskellä ja samalla vähentää stressitasoja sekä avata niitä jumiutuneita paikkoja, kertoi Heidi Vilhuniemi.

Mutta kuka on Heidi Vilhuniemi? Hän on koulutettu hieroja, nuori yrittäjä, Laukaan Leppävedellä. Kesäkuussa näin ilmoituksen, että kylällämme aloittaa uusi hieroja. Itselläni oli samaan aikaan etsinnässä hieroja, jonka kanssa natsaisi hyvin, joten varasin hänelle ajan. Jo ensimmäisellä kerralla huomasin lämpimän vastaanoton ja asiakaslähtöisen hierontasuunnitelman. Kävimme läpi ongelma-alueitani (joita oli muuten liikaa) ja teimme suunnitelman miten etenemme.

Kysyin Heidiltä viimeksi, miksi hän halusi alkaa hierojayrittäjäksi ja sain monia eri syitä. Yrittäjänä on vapaus siinä, että voi olla oman itsensä pomo ja päättää työajat. On mahdollisuus päättää miten paljon ja mihin aikaan tekee töitä. Työ on antoisaa, sillä useimmiten palautetta ja arvostusta työlleen saa heti. Heidi on myös saanut mallin yrittäjyyteen kotoaan, joten siksi olikin "helpompi" ottaa riski ja alkaa yrittäjäksi. Koska jollei yritä, ei saa.

Kesäkuun käyntini ei jäänyt ainoaksi. Tasaisin väliajoin varasin hieronnan, jotta voisin rentoutua ja ennen kaikkea palaututua urheilusuorituksia varten. Fyysisesti ja henkisesti hieronta on rentouttavaa, sillä juuri sillä hetkellä saat olla vain siinä paikallaan ja nauttia toisen ihmisen kosketuksesta. Huomasin löytäneeni itselleni mieluisan hierojan ja rohkaistuin kertomaan positiivisen palautteeni ääneen suoraan hänelle.

Kausi 2018

On aika vetää yhteen triathlonkautta 2018. Kausi oli siitä erikoinen, että tein kolme uutta matkaa eli supersprintin, sprintin sekä täyden matkan. Kokonaisuudessaan kaudesta jäi positiivinen fiilis, vaikka jalkavaivat keväällä ja kesällä häiritsivätkin. Fysioterapeutti Tomi Rasinmäen kanssa löysimme syyn jalkavaivoihin vinosta lantiosta ja kun tämä saatiin hoidettua, katosivat myös jalkojen ongelmat. 

Kilpailukausi startattiin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Vanajanlinnassa supersprintillä. Lämmin päivä mahdollisti 200 metrin uinnin suorittamisen ilman märkkäriä. Pyörän kanssa sekoilin vaihtoalueella mennen tullen ja palatessa, mutta en antanut sen häiritä. Kotiin tuomisina olikin naisten yleisen sarjan voitto ja itse asiassa myös koko yleisen sarjan voitto. 

Kesäkuun puolessa välissä en lähtenytkään Jukolan viestiin kisaamaan kuten yhdeksänä edellisenä kesänä. Sen sijaan suuntasimme Etelä-Suomeen sukuloimaan ja Vantaalle sprintin SM-kisoihin. Fiilis oli hyvä, vaikka jännitinkin vähän matkan lyhyyttä. Kaikki sujui mainiosti, uinnissa sain tehtyä kauden parastani. Pyöräily kulki olin mainiosti ja juoksussa pystyin pitämään ihan kelpo vauhtia yllä. Tuloksena oli ikäluokkani SM-kultamitali!

Kesäkuun viimeisenä päivänä matkat pitenivät kertarysäyksellä, kun suuntasin Lahteen Suomen ensimmäiseen Iroman 70.3-kisaan eli puolimatkan verran oli luvassa hauskaa. Uinti oli perussuorittamista ja pysähtyneen kellon takia en tiennyt yhtään, millaista vauhtia olin edennyt. Pyöräily kulki paikoin hyvin, mutta toisinaan oli huonoja hetkiä, enkä saanut itsestäni irti sitä parasta. Juoksu oli raskasta ja omaan silmään taaperrusta, vaikka kelpo aikaan kulkikin. Tuloksena oli ikäluokan viides sija, mikä meni sijoituksellisesti tavoitteen sisään, mutta silti kisasta jäi hampaankoloon.

Viikko tästä oli vuorossa Rokulitriathlon Alajärvellä. Matkat olivat perusmatkan huudeilla ja tavoitteena oli tehdä hyvä, kovempi harjoitus. Ihan ok uinnin jälkeen tein vahvan pyörän ja kelpo juoksun tullen maaliin naisten sarjan voittajana.

Tänä vuonna Joroisten kisaan en lähtenytkään tekemään yksilösuoritusta, vaan edessä oli joukkuekisan pyöräosuus Melkein Sisarusparvessa. Kaisa (Let me tri!) suoritti uinnin mallikkaasti ilman märkkäriä, meitsi pyöräili sopivan kovaa testaillen samalla enrgiatankkausta Tallinnaan ja veljeni Toni juoksi mainion puolimaratonin. Sain myös ensi kosketuksen wattipolkimiin ja tavallaan tämä oli ehkä vähän kohtalokas kosketus, sillä lopulta päätin palkita itseni menestyksekkäästä kaudesta ostamalla omat. Oma pyöräily oli vahvaa ja harmitti, kun ei päässytkään enää jatkamaan juoksuosuudelle.

Joroisilta olikin aika kääntää katseet kohti Tallinnaa. Viimeistelyt sujuivat vaihdellen ja fiilikset olivat ristiriitaiset. Tallinnassa olo oli kuitenkin luottava ja tiesin, että hyvin se menee. Uinti oli todella huonoa ja vähän harmittikin. Onneksi pitkä loppupäivä vahvalla pyöräilyllä ja juoksulla siivitti lopulta maaliin ajassa 11.07.35 sijalla neljä!

Kausi oli hyvä ja kesä mainio. Valmennus TriBasen Jussin ja Panun kanssa on tuonut hedelmä, joten ensi kaudella jatketaan yhteistyötä. Kiitoksia teille! Yhteistyö Tomin kanssa jatkuu, sillä aina on uusia ongelmia ratkottavaksi. Kiitoksia kuluneeesta kaudesta! Kiitoksia myöskin vanhemmilleni tuesta ja kannustuksesta, veljiäni unohtamatta. Kultaisin kiitos kuuluu ehdottomasti myös aviopuolisolleni Terolle.
"Vedit minut mukaasi, 
huikeaan hulluuteesi, 
mielettömiin maailmoihisi. 
Vai oliko se päinvastoin?
Yhtä kaikki, 
siellä ollaan."

Kympin testijuoksu

Tänään ohjelmassa oli kympin testijuoksu. Tavallisesti en pahemmin jännitä kisojakaan, mutta tämä teki poikkeuksen. Tallinnan kisan jälkeen olen juossut todella vähän, ensin ylimenokauden lepäilyt ja sitten sairastelujakso verottivat juoksukilsoja. Siksipä lähdin tänään juoksemaan kauhun sekaisin tuntein, varsinkin kun perjantain pk-lenkillä tuntui, ettei kulje mihinkään. Kymppi on matkana raastava ja pääkopalle haastava.

Onneksi seurakaveri Marja lähti yhdessä jakamaan tämän raaston. Verryttelimme ensin pari kilsaa ja sitten oli aika tarttua härkää sarvista. Juoksimme Jyväsjärven rantaa pitkin, sillä reitin on tarkoitus olla suhteellisen tasainen ja helposti toistettavissa. Sovimme, että lähdetään yhtä matkaa ja jos tuntuu niin saa kiristää. Ekan kilsan aikana tuntui pahalta, jalat ei halunnu totella ollenkaan ja jos olisin ollut yksin, olisin varmana hidastanut. Tokalla ja kolmannella kilsalla jo vähän helpotti, mutta se saattaa selittyä vauhdilla joka olikin vähän tippunut. Kääntöpaikalla tuntui jostain syystä henkisesti todella hyvältä ja tuntui, että tästä voi kiristää. Aloitinkin maltillisesti kiristämään tahtia ja keskityin hengittämään kunnolla. Jalat veivät eteenpäin ja tunsin juoksemisen iloa. Jokaisella tonnilla vauhtini oli edellistä kovempi ja maalissa olin kaikkeni antaneena. Samaan aikaan tuntui niin pahalta, mutta myös niin mahtavalta. Aika oli lopulta 49.24, paljon parempi mitä osasin odottaa tämän sairastelujakson päälle.

Tästä on hyvä lähteä jatkamaan treenauksia. Nyt tiedän missä mennään juoksun suhteen, samoin kuin olen kärryillä pyöräilyn ja uinnin suhteen. Jatketaan harjoituksia! Ja vielä kerran iso kiitos Marjalle, sillä yksikseen olisin todellakin luovuttanut jo alkukilsoilla.

Paluu treenien pariin

Keskiviikkona kävin taasen lääkärissä kontrollissa ja sain puhtaat paperit! Lääkäri tuumasi, kun tulin sisään: "nimestä muistin, että sä oot se triathlonisti". Lääkkeet olivat viimeinkin puraisseet kunnolla, joten sain lopettaa antibiootit.

Sairastaessa oli alkuun hankala myöntää, ettei jaksa. Sairaalassa esimerkiksi vaati todella paljon myöntää, etten jaksa kävellä, mennään pyörätuolilla. Pienenkin kävelyn jälkeen oli pakko käydä petiin lepäämään. Tuntui hullulta ajatella, että vain reilua kuukautta aiemmin olin suorittanut täyden matkan ja sitten sairaalasta kotiutuessa muutaman kilometrin kävelylenkki oli todella raskas.

Vähitellen aloin käymään maastopyörälenkeillä ja uimassa. Juokseminen tuntui pahimmalta, joten jätin juoksemista vähemmälle. Oli tärkeää aloittaa maltilla treeneihin paluu. Mieli virkistyi kummasti poluilla ajellessa ja ajatuksissa pyörähteli alkava uusi kausi. Kävin läpi menneen kauden onnistumisen hetkiä ja mietin kehityskohteita tulevalle kaudelle. Tavoitteet ovat selkeytyneet ja niitä kohti mennään. Palkintona menneestä kaudesta hommasin wattipolkimet, eli ensi kaudelta saadaan uutta dataa.

Nyt on kaksi viikkoa ohjelman mukaista treeniä takana. Ensimmäinen tehouinti oli järkyttävä, keräilin itteäni treenin jälkeen huolella vielä töissäkin. En sano, että mäkivedot juostenkaan olisivat olleet helpoimmasta päästä. Pyöräily on ollut helpointa työmatkapyöräilyn ansiosta. Takapakkia kuntoon toki tuli, mutta entistä vahvempana palataan takaisin! Kausi 2019, olen valmis ottamaan sinut ja haasteesi vastaan.

Blogihiljaisuuden syy

Tallinnan jälkeen palailin pikku hiljaa treenien pariin, uusi kausi ja uudet kujeet pyöri mielessäni. Töihinkin palasin kesäloman jälkeen elokuun viimeisellä viikolla.

Perjantai 31.8. käynnistyi kuin mikä vaan perjantai, viikonloppu ja hyvät pyöräilykelit tiedossa! Ensimmäinen työviikko loman jälkeen olisi pian pulkassa. Muutamaa tuntia myöhemmin olo olikin huono ja oli pakko lähteä lepäämään kotiin. Kuume kipusi yllättäen ja salakavalasti vieraakseni, sängystä tuli uusi paras ystäväni. Ja kirjoista.

Siinä vaiheessa en vielä osannut aavistaa, että tällä kertaa sairastettaisiin pidemmän kaavan kautta. Maanantaina jouduin lähtemään työterveyden kautta päivystykseen ja sieltä vielä osastolle. Osastolla tuli vietettyä lopulta kymmenen päivää kahdella eri reissulla ja sairaslomalla olin melkein neljä viikkoa. Treeniohjelma sai jäädä tauolle ja keskityin vaan lepäämään sekä lukemaan.

Onneksi tämä tuli vasta nyt eikä esimerkiksi ennen Tallinnan starttia. Nyt on kuitenkin ollut paras aika sairastaa, kun edellinen kausi on ohi ja uusi vasta alkamassa. Sairasloman aikana tuli luettua 12 dekkaria ja katseltua pari sarjaa. Nukuttuakin tuli normaalia enemmän. Kolmannella saikkuviikolla sain luvan käydä kävelyillä ja kylläpä vaan virkisti mieltä, kun ei tarvinut olla vaan neljän seinän sisällä. Töihin palasin tämän viikon torstaina. Tällä viikolla olen myös käynyt vähän pyöräilemässä maastossa ja eilen kävin hölkkäämässä kolme kilsaa poluilla. Pienin askelin palaillaan kohti treenejä, jotta ei tulisi mitään takapakkia. Toipilaana mennään vielä tovi, mutta eiköhän täältä palailla entistä kovempana takaisin.

Ylimenokausi

Tallinnan kisan jälkeen oli aika pitää ylimenokausi eli ns. lomaa treenaamisesta. Itselleni tämä kolmen viikon jakso ajoittuu 100% kesälomalleni ja tästä on nyt viimeinen viikko menossa. Ylimenokaudella on tarkoitus nollata edellisen kauden kuormitusta niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Kuinka itse toteutin tätä?

Sunnuntaina 5.8. ajelimme Keski-Suomeen jatkaaksemme matkaamme maanantaina mökillemme Käsivarren Lappiin. Ajomatka oli pitkä, mutta sopivilla tauoilla höystettynä ei paha. Ja kyllähän tuo Lapin kauneus palkitsi taas kulkijat. Mökillä elämä asettui omiin uomiinsa; nukkumaan mentiin kun nukutti ja herättiin, kun herättiin. Unta tulikin kahden viikon aikana Lapissa keskimäärin vähän yli 10 tuntia yössä. Tavallisena työviikkona itselläni unta kertyy keskimäärin vajaa kahdeksan tuntia yössä. Uni on myös ollut keskimääräistä rennompaa ja syvempää; stressitekijäthän olivat minimissään loman ansiosta. Eli lomalla on palauduttu kunnolla ainakin unen puolesta.

Mökillä en myöskään kantanut huolta treeneistä, olin jo lähtiessä päättänyt, että jos tekee mieli tehdä jotain niin sitten tehdään, mutta jos ei tee, niin sitten ei tehdä. Urheilua urheilun merkityksessä en harrastanut ollenkaan. Sen sijaan hoidimme isovanhempien klapit sisälle, kiskoimme pajuja juurineen mökin pihapiiristä, kampesimme isoja kiviä edestä pois, kävimme kalareissuilla, kävimme tallustelemassa tunturissa jne. Eli toimettomana en möllötellyt koko kahta viikkoa. Kaikki tämä oli mukavaa vastapainoa sille tavalliselle treenaamiselle ja tekikin fyysiselle puolelle oikein hyvää heittäytyä vapaalle.

Entäs se henkinen palautuminen treenikaudesta? En sano, että treenikausi olisi aina ollut ruusuilla tanssimista ja menneeseen kauteen kuului huonoja hetkiä. Mutta vastoinkäymiset ovat kasvattaneet luonnetta ja Tallinnassa nähtiin vahvempi ja itsevarmempi minä. Lapin luonnossa kulkiessa mieli pääsi vaeltelemaan vapaasti ja pääsin irroittautumaan urheilijaminästäni.

Toki keskusteluissa vilahteli menneen kauden mietiskelyä ja niiden onnistumisten kertaamista. Toki myös kehityskohteita mietiskeltiin ja mietiskelin itsekseni. Tahkon kisaa seuratessa (eli viikko Tallinnasta) alkoi myös mieli halajamaan urheilun pariin. Ajatukset tulevasta kisakaudesta alkoivat hahmottumaan päässäni ja lopulta myös sähköpostilla valmentajille. Uudet askelmerkit on annettu eteenpäin ja niitä kohti lähdetään ensi viikolla. Tällä viimeisellä lomaviikolla on palailtu treenien pariin ajatuksella tehdään mitä huvittaa. Ensi viikosta alkaen luetaan taas ohjelmasta, mitä tulisi tehdä, jotta ensi kesänä oltaisiin valmiita ottamaan vastaan uudet haasteet.

Wish it, dream it, do it - Tarina Tallinnan kisasta

2.8.2015. Jännitin meren ääressä Haukiputaan Virpiniemessä kisainfossa. Puolet asioista meni ohi korvien, sillä jännitin ihka ensimmäistä oikeaa triathlonstarttiani. Muutamaa tuntia myöhemmin ylitin maaliviivan sarjani voittajana, itseni voittajana. Olin antanut lajille pikkusormen ja varmoin ottein se kiskoi minua syvemmälle ihmeelliseen maailmaansa.

4.8.2018. Seisoin varmana lähtökarsinassa meren ääressä odottamassa starttiani. Pieni jännitys kutkutti vatsassa, mutta enemmänkin olin innoissani. Edessä olisi elämäni pisin yhtenäinen kisasuoritus, täyden matkan triathlon; 3800m uintia meressä, 180km pyöräilyä Viron maalaismaisemissa ja 42.195km juoksua Tallinnan ympäristössä. Olin valmistautunut tähän päivään. Kaikki oli tehty ja nyt oli aika vain nauttia. Hengähdin rauhallisena syvään, kun lähtöhetkeni lähestyi. Menin portista sisälle ja lähdin kauhomaan.

Alla oleva teksti on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää erittäin paljon tajunnanvirtaa, kuten kisa itsessäänkin.

Uinti 1.27.16

Vesi oli jäätävää. Kastoin naaman veteen ja tunsin kun en saa happea ja haukon henkeä paniikinomaisesti. Uusi yritys. Sama toistui. Uin rintaa oikealla reunassa. Rauhoitin itseäni, jotta rentoutuisin ja pääsisin liikkeelle. Sain rytmistä kiinni ja lähdin kauhomaan. Reitti tuntui sekavalta ja koitinkin suunnistaa muiden uimarien perässä vain. Sain rytmistä kiinni ja kauhoin menemään manaillen kierrellen ja kaarrellen uivia kisatovereita. Veneistä kuuluva pillin vihellys säikäytti, kunnes tajusin, että ne ohjaa meitä pysymään reitillä edes jotenkin. Matka tuntui pitkältä. Kauashan on toki pitkä matka. Lasit huurtui, kastelin toisen linssin, jotta näen. Uin ja uin. Matka tuntui etenevän hitaasti. Uinti oli sokkeloa, mutta pillin vihellykset pitivät tosiaan huolen ettei ihan vikatikkiin ui. Eikö tää ikinä lopu. Täällä on kylmä. En tunne pikkuvarvasta. Taas joku edessä. Ja sama alusta. Oho, keltaisia poijuja eli ollaan kohta lopussa. Miks tän pitää loppua. Eiku onneks tää loppuu, pyöräily on kivaa. Viimeiset vedot rantautumiskohdalle. Pysynkö pystyssä? Ai niin kello. Mitä hittoa, noin kauan. Voi ei. Eiku ei. Nyt keskityt. Tällä ei oo vielä väliä, niin on puhuttu kotona. Sitä paitsi vesi oli 15.3 asteista.

T1 5.38

Hölkyttelen pussini luo riisuen märkkäriä ja karistan uinnin mielestäni. Menen vaihtotelttaan ja riisun märkkärin kokonaan sekä biksujen alaosan. Hannu sanoi, että laita pyöräilyyn parhaat pyöräilyhousut. Ne minä vedän jalkaani. Kuivaan jalat ja laitan sukat. Imaisen geelin. Valmista. Tipautan pussin ja juoksen kohti pyörää. Lähtöalue oli pieni ja ruuhkainen. Hyppään pyörän selkään. Tän mä osaan.

Pyörä 5.33.15

Kengät sain kiinni näppärästi. Lähdin polkemaan. Hirveästi ihmisiä. Mitenhän peesivälit saa pidettyä. Yritän pitää välejä ja ohittelen sopivissa kohdin hitaampia. Nyt ne menee mun ohi, kun jätin sopivan välin ja tunkee siihen. Uskon, että kunhan päästään kaupungista ulos niin helpottaa. Ärsyttää kun ei voi pitää kunnon peesivälejä. Yritän karistaa ärsytyksen, koska se nostaa sykettä. Joka muutenkin pomppii ihan liian korkealla, mutta niinhän se tekee aina alussa. Ajellaan nyt tää alku, niin eiköhän se tasaannu halutulle tasolle. Ooh, mäki eli noustaan ajotien ylikululle, tän mä handlaan ja ohitanki. Alamäessä isot ukot tuleekin sitten ohi ja lopettaa sitten polkemisen. C'moon, polkekaa. Tie levenee ja päästään paremmille urille. Ohitan, tulen ohitetuksi. Manaan peesaajia. Sykekin on siellä missä pitää eli aerobisen kynnyksen kohdilla. Ja vauhtihan on hyvää. Ei muuta kuin poljetaan. Ja tätä rataa ajatukset kiersivät alkumatkan. Lopulta pääsen väljemmille vesille ja saan ajettua paremmin omaa ajoa ilman tympeitä hidastamisia, kun joku tulee eteen tai kiihdytyksiä, jotta pääsen ohi. Maisemat ovat kauniita ja tie on todella hyvää, kuljettiin kohti Vääna-Joesuuta. Ja tasaista, ei meillä Jyväskylässä tämmöstä oo. Energiaa sisään tasaisella tahdilla, nestettäkin kului hyvin. On kivaa, saan ajaa omaa ajoa. Vääna-Joesuusta lähtee hyvää alamäkivoittoista pätkää. Poljen alamäet, jotta saan "ilmasta" kyytiä. Maisemat vaihtuu ja kannustusta on. Peesivalvojia sen sijaan ei, peesiryhmiä kyllä. Eka ympyrälenkura heitetty, nyt kohti Sakua. Oi mikä fiilis ja tunnelma täällä onkaan. Nautin ja ajan dekä tarkkailen sykkeitäni. Huomaan ajavani aika hyvällä keskarilla, mennään keposasti alle kuuteen tuntiin, jollei satu mitään. Takaisin piston alkuun, vauhdikasta pätkää taas.

Uusi samanmoinen kierros. Mukavasti on saanut ajaa omaa ajoa. Todella moni vaan ei ajanut. Mietin, että mitä ne saa siitä, että peesaavat ja ajavat porukassa. Peesivalvonta oli toki todella puutteellista, näin motskareita, mutta ei ne mitään valvonut. Mutta eipä valvonnan puute oikeuta rikkomaan sääntöjä. Huomasin, että ompa tummia pilviä edessä, liekköhön kohta kastutaan. Vääna-Joesuussa taivas repesi, satoi aivan kaatamalla. Vauhti alamäkiin ei ollut ihan niin hyvää kuin aiemmin. Mutta ajoin ja mietin, että onneksi oon koko vuoden ajanut kelillä kuin kelillä, enkä oo jäänyt sisälle ajelemaan trainerilla. Kylmä ei oo ja kohta paistaakin taas aurinko ja on poutaa. Joko me ollaankin tässä kohdin? Ohitan suomalaisiakin kannustuksesta päätellen. Jätän peesivälin edellä menevään. Kohta tulen ohitetuksi isomman porukan toimesta. Himmaan, jotta peesiväli säilyy. Lopulta ennen isommalle tielle menoa mulla menee hermo siihen edellä epätasaisesta vauhtia ajavaan porukkaan. Isken ja suhautan 42 tasamaalla niiden ohi ja reilusti eelle. Saapa ajaa alamäkipätkät omaa ajoa hyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa Sakua kohti mennessä tajuan, että sama porukka on tulossa ohi. Mullekkin yritetään sanoa, että tuu mukaan, mutta kampi suoraksi ja annan porukan mennä ohi jättäen peedivälin. 135 km kohdalla kuulen ekan kerran pillin vihellyksen eräälle peesiporukalle. Se taisikin olla sitten ainoa kuulemani. Sakun päässä tunnelma oli katossa. Tajusin, että kohta tää loppuu ja aion nauttia loppuun asti. Päässä ei paljon ajatuksia pyörinyt eli keskityin ihan vaan ajamaan, syömään ja juomaan. Lähdettiin kohti Tallinnan keskustaa, tummia pilviä taas edessä. Kastutaankohan vielä uudelleen? Pidän edelleen vauhdin yllä ja mietin onkohan Tero katsomassa juoksua. Merellä salamoi ja ukkonen jyrisee, kohta alkaa satamaan ihan huolella. Kaduilla on paljon vettä ja parit kiskotki pitää ylittää. Painan menemään ohi kisakumppaneista, ilmeisesti sateessa ajo on heille hankalaa. Keskustaa lähestyessä kadut suorastaan tulvii, viemärien kohtia ei näe, järjestäjät koittavat varoittaa niistä. Vettä on todella reippaasti. Ohoh, joko me ollaan kohta T2:ssa, miten tää aika menikään noin nopeaa? Päätin tavoistani poiketen juosta kengät jalassa, koska matka on lyhyt enkä ole varma kramppaako jalat, jos yritän tulla pois kyydistä ns. lennossa. Se oli siinä. Enää maraton.

T2 3.59

Annan pyörän järjestäjille ja juoksen pussille. Jalat tuntuu hyvältä. Nappaan pussin ja kipitän vaihtotelttaan, järjestäjät käyvät kysymässä kaikilta, että onhan kaikki ok. Kiskon pyöräilyhousut pois ja kuivaan itseäni ennen kuin laitan kisapöksyt jalkaan. Otan märät sukat pois ja kuivaan jalat vaihtaen uudet, kuivat sukat. Pari viikkoa sitten ostamani lenkkarit sujahtavat jalkaan ja geelit vyötärölle sekä paidan sisään. Olen valmis. Vielä vessaan ja sitten baanalle.

Juoksu 3.57.26

Mäki. Juoksen sen ylös alamäessä huomaan ilokseni Teron. Fiilis on korkealla ja annoin jalkojeni viedä tarkkaillen, että syke pysyy aerobisen kynnyksen tuntumassa. Kannustus oli mahtavaa ja tunnelma korkealla. Seurakaveri ohitti ja sanoi, että lähde perään. Pidin pääni oman juoksun suhteen, enkä lähtenyt keulimaan vauhdeilla ja liian korkeilla sykkeillä. Noin kuuden kilsan kohdilla oli kisan ainoa huono hetki, kun mietin olon olevan energiageelistä huolimatta outo. Pari mukia nestettä plus hörppyjä kädessä olevasta kolapullosta ja johan alkoi kulkea taas. Eka kiekka oli heitetty ja jalka oli kevyt. Toka kiekka meni samalla kaavalla, seurasin sykettä ja juoksin menemään. Energiaa tasaisin väliajoin sisään, urkkajuomaa ja vettä alas kitusista, sieniä viilentämään päätä. Kilometrit vähenivät. Hymyilin kameroille ja olin niin onnellinen. Vauhti pysyi toisenkin kiekan samoissa lukemissa ja kolmannelle kiekalle lähtiessä tiesin, että kohta on vähemmän kilsoja juoksussa jäljellä kuin edessä. Kolmannella kiekalla mutkat ja kuopat olivat jo tuttuja. Juoksun aikana päässä ei paljon pyörinyt, koitin vain pitää rytmin yllä. Kolmaskin kiekka meni jotenkin helposti ja olinkin taas kipuamassa mäelle. Huusin Terolle, että enää yksi kiekka, tuu maaliin sitte vastaan. Vikalle kiekalle sain kuulla ekan kerran vihiä omasta tilanteestani: kuulemma kannattaa ihan juosta loppuun asti. Vikalla kiekalla jouduin muutamaan kertaan komentaa jalkojani vauhtiin, kun pää meinasi käskeä lopettamaan. Tunteet olivat myös pinnassa koko kiekan. Viimeinen mäki tuli viimein mutkan takaa, moni käveli sen, mutta minä en. Kohta olisin loppusuoralla ja kuulisin ne maagiset sanat. Sain kaivettua vielä loppukiriäkin viimeiselle kilsalle ja pääsin kääntymään matolle kuuluttajan lausuessa: Hanna-Mari, you are an ironman! Maalissa kyykistyin ja joku roskakin meni silmään, kun ne niin vetistyivät. Vielä enemmän ne vetistyivät, kun menin Teron luo ja kuulin olleeni neljäs(/16)! Aikaa käytin yhteensä 11.07.34.

 

Kisaviikko

Kisaviikko. Täyden matkan kisa. 3.8km uintia, 180km pyöräilyä ja maraton. Hullun hommaa. Kait sitä vähän on pöljä.

Moni on kysynyt, jännittääkö kisa. Ei, ei mua jännitä kisa. Miksi jännittäisi? Sehän on sitä mitä oon tehnyt nyt jo muutaman vuoden ajan, uinut, pyöräillyt, juossut ja syönyt. Matkan mittaa en ole ajatellut pahemmin. Matka on pitkä, mutta se ei tapa, kunhan pitää vauhdin järkevänä.

Viime perjantaina saavuin kesäloman alkajaisiksi Keski-Pohjanmaalle mökkeilemään. Mökkielämä rentouttaa sopivasti; viime yönä nukuin jo 10.5 tuntia. Viimeisiä treenejä on tehty lämpimissä olosuhteissa, lauantaina uin lemppariminilammessa (märkkärillä tukalaa, joten uin osan aikaa ilman) ja eilen pyöräiltiin ja juostiin. Mentaalivalmentaja T. Simpanen piti huolen, että pääkoppakin joutui koville pyöräilyn aikana. Vielä astetta kovempana viivalla siis. Nyt voikin keskittyä olennaiseen eli syömiseen ja juomiseen. Edessä on enää muutamia herättelytreenejä ennen pääkoitosta. Ja tietenkin pakkaamista. Torstaina laivalla Tallinnaan ja lauantaina kisakoitos.

Kisan jälkeen odottaa ansaittu lepo ja mökkielämä pohjoisessa. Siellä sielu lepää. Sitä odotan tällä hetkellä todella paljon. Sitä raikasta ilmaa, hiljaisuutta, retkiä, luontoa, olemista, kalastamista, kaikkea. Sinne pääsen, kunhan selvitän seuraavan haasteeni.