Muisteloiden hetki

Kuopio-Jukolassa 2014 Venlojen lähtöä ennen.

Vaikka triathlon on vienytkin pikkusormen lisäksi koko käden, niin silti jalat vipattaa myöskin rakkaan harrastukseni suunnistuksen suuntaan. Suunnistus on kuitenkin se laji, josta tää urheiluinnostus jatkui aikanaan vuonna 2007. Muksuna hiihdin kilpaa noin 12-vuotiaaksi, sitten tuli stoppi, ei kiitos enää. Siinä välissä oli pitkä tauko urheilusta, mutta vuoden 2007 keväällä isoveljeni sai mut pelaamaan Suunnistussimulaattori-peliä tietokoneella. Siitä innostuneena lähdin iltarasteille D-rataa (eli helpointa) kiertämään. Lainasin toiselta isoveljeltäni emitiä sekä kompassia ja lähdin intoa puhkuen metsään. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes piti mennä maaliin. Lähdin 180 astetta väärään suuntaan, en ymmärtänyt kartasta oikeastaan mitään ja seikkailin ylimääräisen puoli tuntia. Maaliin päästyäni sanoin, että en enää ikinä suunnista. Seuraavalla viikolla lähdin kuitenkin etsimään rasteja ja tällä kertaa ne löytyivät hyvin. Ja siitäpä se sitten lähtikin, pikkusormen lisäksi meni koko käsi ja puolet jaloista.

2011 Salossa, sinä vuonna huhtikuussa oli lunta reilusti suunnistuskauden alussa.

Suunnistukseen on liittynyt ylä- ja alamäkiä niin kuin urheiluun kuuluukin kuulua. Alkujaan painoakin oli reippaasti enemmän, joten oli myös raskasta urheilla. Poikaystäväni, nykyisen aviomieheni, kanssa muutettua yhteen, alkoi terveellisemmät elämäntavat saada paremmin otettaan kuin vanhempien luona ja painokin putosi normaalipainolukemiin. Painon pudottua urheilu oli mielekkäämpää ja itse asiassa vuonna 2011 juoksin ekan kerran puolimaratonin noin 1.50, oikeasti noin sata kertaa paremmin mitä silloin ajattelin. 2012 oli suunnistuksellisesti paras mahdollinen kausi, silloin kisasin naisten pääsarjassa ekaa vuotta. Talvella tein paluun myös hiihtoladuille, ja vaikka menestystä ei tullut niin nautin kun sain haastaa itseni. Hiihtosuunnistus olikin lajina mieluisampi, kuin pelkkä hiihto.

Hiihtosuunnistustakin kokeilin.

Kovan talven jälkeen suunnituksiinkin saapui hyvin treenannut neitonen. Paikallisella tasolla mut tiedettiin, hyviä sijoja ropisi, vaikka liekkö koskaan voittoa kumminkaan muusta kuin viestijutuista. Kauden kohokohta oli, kun pääsin SM-sprintissä A-finaaliin juoksemaan. Tasaisen kauden päätteeksi mut palkittiin myös aluemestaruusrankissa voitolla. Kausi oli mahtava, fiilikset sen mukaiset ja olin varma, että seuraavasta vuodesta tulisi yhtä hieno. Mutta kuinkas kävikään..

Pettymys paistaa ilmeestä.

Välillä kulki hyvin, meno oli mukavaa. Mutta suurimmaksi osaksi meno oli huonoa, musta tuntui etten jaksa, en osaa, enkä pysty. Monet itkut tuli itkettyä, mietittyä mitä teen väärin, miksi ei kulje vaikka treenaan paljon. Pää ei pysynyt kasassa kisoissa ja epäonnistumisten jälkeen itsetunto kisaamiseen laski ja laski. Syksykesällä heitinkin hanskat tiskiin ja päätin, että pakottamalla tästä ei tuu mitään. Totaalilepoa, urheilemaan ei mennä jos ei todella halua ja ennen kaikkea ajatuksia johonkin muualle kuin kisaamiseen.

Mun sielu myytiin Lapin lumoon kesällä 2013. <3

Mun miehen äiti omistaa yllä olevan mökin Käsivarren Lapissa. Tuo kesä oli ensimmäinen kun käytiin Lapissa, mä olin käynyt tätä ennen Levin korkeudella kerran. Lapissa vaan nautin, kalastin, ihailin, ihastuin, rakastuin, rentouduin.. Pääsin eroon stressistä urheilua kohtaan ja päätin, että nyt nautin urheilusta, en tee siitä pakkoa, en tee kisaamisesta pakkoa. Hiljalleen vuoden kuluessa loppuun ymmärsin, että olin ajanut itseni ylikuntoon ja siitäpä sitten palauduttiin hitaasti ja ennen kaikkea siitä noustiin hitaasti takaisin. Seuraavalla kaudella (2014) koettiinkin urheilullisesti hiljaisempi kausi, jonkinlainen säännöllinen treeni oli, mutta tein ja kisasin enemmän fiilispohjalta. Ja ennen kaikkea silloin kuin kerkesin. Vuoden sisällä nimittäin koettiin omat valmistujaiset, appiukon sairastuminen ja kuolema, mieheni siskon ylioppilasjuhlat, veljeni tytön rippijuhlat, toisen veljeni tytön ristiäiset, synttäreitä, omat häät ja kaverin häät. Omien häiden vuoksi kisaaminen oli vähän toisarvoisessa asemassa, sillä järjestelin häitä täältä Oulusta käsin tuonne kotipaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle.

Onnellinen päivä <3

Keväällä 2015 urheilu kokikin käännekohdan, kun mies etsi mulle uintitekniikkakurssin automatkan aikana, parin viikon päästä valitsi ensimmäisen maantiefillarini (joka nyt syksyllä päivittynytkin) ja oli seuranani lenkeillä. Siitä alkoi uusi luku elämässäni, se hetki kun uusi laji on vienyt pikkusormen lisäksi enemmän. Olen kasvanut urheilijana vuosien saatossa aikuiseksi, joten luultavasti olen osannut ottaa opikseni kauden 2013 tapahtumista enkä tee samoja virheitä uudelleen. Valmennuksen myötä olen saanut tekemiseeni järkevyyttä, säännöllisyyttä ja intoa. Olen oppinut tuntemaan ja kuuntelemaan itseäni paremmin. Ja vaikka triathlon onkin vienyt sydäntäni, on siellä aina tilaa myös suunnistukselle. Suunnistusvuoden kohokohta, joulu ja juhannus, on ehdottomasti Jukolan viesti, josta mua ei kyllä saa pois millään, joten Lappeenrannassa nähdään!

Paimio-Jukola 2015 ja onnellinen suunnistaja polkemassa kisakeskukseen.

Triathlonleirin tunnelmia

Olipa mahtava viikonloppu! Takana on siis ensimmäinen leirini triathlonin (ja itseasiassa minkä tahansa lajin) parissa. Lauantaina alotettiin puoli kymmeneltä tutussa Raatin uimahallista. Vähän jännittyneenä kuuntelin mitä valmentajamme Jussi ja Panu oikein ovat keksineet tiimiläistemme päänmenoksi. Yhteensä meitä oli kolmisenkymmentä triathloniin hurahtanutta tyyppiä, joten jakaannuimme kolmelle radalle. Teimme erinäköisiä harjotteita, kuten kylkipotkuja, asentopotkuja, käsivetoja, erilaisia vetoja.. Yritettiin löytää siihen omaan uintiin vähintään kolme eri vauhtia ja itsellä ainakin on löydettynä näitä eri vauhteja. Uintiaika hurahti nopeasti ohi, menisipä omatkin treenit aina noin vauhdilla.

Kuva sunnuntain uintitreeneistä. (c) Jyrki Puttonen

Uinnin jälkene siirryimme lounaalle tutustumaan toisiimme paremmin. Jokainen sai lyhyesti kertoa itsestään ja tavoitteistaan. Vaikka olimme eri-ikäisiä, erilaisilla taustoilla olevia ihmisiä niin yksi asia meitä ainakin yhdistää; triathlon. Kun toinen on tähtäämässä täysmatkalle, on toinen ehkä vasta löytänyt lajin pariin ja tavoitteet sen mukaiset. Itsellänihän Joroisten puolimatka on se päätavoite tälle kesälle, mutta sekaan mahtuu monia kisoja, osa suunnistuksen ja osa triathlonin parissa. Iltapäivällä keskusteltiin harjoitustehoalueista ja käytiin Special Bikella tutustumassa välineistöön. Itselleni otin yhden satulan testiin illan treeneihin, sillä tämän hetkinen, muuten mainio penkki, ei passaa tikuilta (eli aerotangoilta) ajoon.

Illan yhdistelmäharjoituksesta. (c) Jyrki Puttonen

Illaksi siirryimme Ouluhallille yhdistelmätreeniin. Ohjelmassa oli verkkojen jälkeen 10min ajoa eri tehoilla + noin 1000m juoksua eri tavoin, tämä setti toistettiin kolme kertaa. Loppuun toki vielä verkkailut. Kyllä sitä vaan sai itsestään kumman paljon enemmän irti, kun oli seuraa ympärillä ja kun joku piiskasi kovempaan menoon. Yksinään sitä toisinaan antaa itselleen vähän liian helposti periksi, kun mennään pois mukavuusalueelta. Siirtymät pyörästä juoksuun ja taas takaisin sujuivat hyvin. Jalat olivat yllättävän terävät juoksuissa, eikä juoksujen jälkeisissä pyöräilyissäkään ollut valittamista. Ja olihan meillä ihan sopivaa juoksuseuraakin; Ukonmaanahon Janne. Viuh vaan kuului, kun ohi vilahti. Treenin jälkeen olo oli energinen, ei liian väsynyt. Kotona sai kuulla, että musta kyllä huomaa, kun käyn treenin jälkeisillä ylikierroksilla. Oli vaan niin mahtavaa treenata porukassa, pistää itteään likoon pikkasen enemmän ja tutustua uusiin ihmisiin.

Lauantai-ilta ja yötäkin meni kaupungilla hilluessa, vesilinja tietenkin, sillä aamulla oli luvassa hapottavaa settiä altaassa. Lyhyiden unien jälkeen heräsin pirteänä uuteen aamuun. Altaaseen päästyäni totesin ekaks, että hitto kuinka tahmeaa menoa. Tuntui, että hengitys ei sujunut ja sekös sitten tuumasi ahdistaa. Sitkeästi sitkuttelin verkkailuja ja kyllähän se hengitysproblematiikkakin hävisi. Meidät jaettiin viiteen tasoryhmään oletettujen uintinopeuksien perustella. Näissä ryhmissä sitten uitiin 6-10krt x 50m vetoja, palautus n. 15sec. Oman ryhmän vuoroa odotellessa jatkettiin verkkailua, eli nopeimmat uimarit verkkasivat ennen vetoja pisimpään. Itse uin kolmosryhmässä. Tiesin suunnilleen mitä vauhtia pääsen 50m, sillä treeneissä oon kellottanut niitä. Halusin tehdä treenin hyvin, nousujohteisesti. Uinnissa en oo kamalan hyvä arvioimaan nopeuksia, joten onneksi treenin nousujohteisuus tuli siitä, kun vaihtelimme uintipaikkoja. Alkuun uin puolen välin paikkeilla peeseissä, mutta etenin kohti vetäjän roolia vetojen edetessä. Peesissä uidessa meno oli helppoa, edellä menevästä hyötyi sopivasti, eikä oma vauhti karannut ekoilla vedoilla liikaa. Pariin vikaa vetoon pääsin uimaan keulasta, eli silloin kärsi uida oikeasti niin kovaa kun käsistä ja jaloista lähti. Ja en muuten ennen ollutkaan uinut niin kovaa. Oksetti, hapotti mutta vitsit oli mahtavaa. Vika veto oli ajallisesti paras, 47 sekuntia. Tuota aikaa yritetään sitten alkaa parantamaan. Myöhemmin kuulin myös valmentajilta, että olivat yllättyneet, että uin jo noinkin kovaa.

Iltapäivän kevyt juoksutreeni, allekirjoittanut vasemmalla. (c) Jyrki Puttonen

Lounaan jälkeen luennoitiin ravinnosta. Itselleni syöminen ei ole koskaan ollut ongelma, rakastan ruokaa ja rakastan herkkuja. Vielä kun malttaisi syödä niitä sopivassa suhteessa, mutta ainakin tiiän omat heikkouteni. Iltapäivällä käytiin juoksemassa tuttua henkseliharjoitusta kentällä. Jalat tuntuivat keveiltä, vaikkakin eivät kauhean pitäviltä. Nastat ois ollu hyvät olla jalassa, mutta ne olivat vielä talviteloilla. Juoksussa sykkeet pysyi kivasti aisoissa, vaikka alla olikin tehotreenejä. Leiri oli kaiken kaikkiaan mahtava, itsellä oli koko viikonlopun hyvä fiilis henkisesti, fyysisesti välillä koeteltiin rajoja ja pahaa teki. Oma tavoite kirkastui mielessä, vaikka edelleen välillä mietin, että yritänkö mä kuuta taivaalta. 236vrk taitaa olla starttiaamuun, sitä ennen ehditään kyllä tehdä yksi jos toinenkin treeni, joka tukee tavotteitani.

Vielä koko tiimi yhdes koos. (c) Jyrki Puttonen

Paluu elokuun hienoon hetkeen

Treenit sujuu hyvin, vaikka kelit ei aina houkuttelekkaan lenkille. Toisaalta eihän tuolla ulkona tarvi urheilla kuin juoksun merkeissä tällä hetken. Kumpa tulisi lunta niin pääsisi hiihtämään. Mutta koska mielessä ei ole mitään erityistä jutunjuurta, niin palataanpa ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen elokuiseen sunnuntaipäivään.

Koko kesän oli enemmän tai vähemmän sateisia tai ainakin viileitä ilmoja. Kuitenkin kahtena tärkeänä viikonloppuna aurinko paistoi; Qstock-viikonloppuna ja viikkoa myöhemmin Virpiniemi-triathlonissa, ensimmäisessä oikeassa kisassani. Olin ilmoittautunut kilpasarjaan perusmatkalle ja tavoitteena oli selvitä maaliin iloisena. Etukäteen jännitti ihan tajuttomasti; unohdinko jotain, hajoaako rengas, miten uinti sujuu, hukunko, miten vaihdot menee, onnistuiko tankkaus, jaksanko.. Lista oli varmaan loputon. Onneksi ennen kisaa sain mukavia kannustuksia seuratovereiltani, joita vastaan kisasin.

Uinti suoritettiin Meriniemen uimarannalla meren viileässä syleilyssä. Ennen lähtöä jännitti, mutta mielessä oli kokeneempien sanat: ui oma uinti, ui rauhassa, koita saada rytmistä kiinni. Lähtö koitti ja uinti lähti käyntiin. Ja minä olin varma, että en tule selviämään, hengitys ei sujunut, paniikki yritti hiipiä. Ekalla poijulla siirryin vähän kauemmas muista uimaan ja viimein se alkoi sujumaan. Siitä hivuttauduinkin vähitellen lähemmäs muita ja koitin pitää hyvän rytmin yllä. Uinti olikin viimein mukavaa, peesailin siinä seuratoveriani, sillä hän ui sopivaa tahtia. Rantautuessani tuntui, että nytkö tää onki jo ohi. Tosin ekat askeleet olivat huteria ja matka pyörille tuntui pitkältä.

(c) Anna Backman

Vaihto sujui vähän hitaasti, huomasi, että siitä ei oo tarpeeksi kokemusta. Lähdin hyvillä mielin polkemaan, sillä tiesin mitä odottaa, sillä olin käynyt tutustumassa reittiin kesän aikana. Välillä ohittelin muita, välillä muut ohittelivat mua. Nautin, pidin vauhtia yllä ja moikkailin tuttuja. Jossain edessäni näin vilauksia Outista, jonka kanssa rantauduin suurin piirtein yhtä aikaa. Reippaasti edellä olikin Anu, jolla oli tarkoituksena tehdä sopiva valmistava ennen ensimmäistä täysmatkaansa. Jossain vaiheessa päätin, että Outin yritän saada kiinni, vaikka se tuntui mahdottomalta. Poljin, poljin ja poljin. Tankkasinkin toki, geeliä napsin tasaisin väliajoin, samoin juomaa. Eka kierros meni nopeasti, käännöspaikalla näin mieheni kuvailemassa. Matkalla oli ohitettu epäonninen Anu, jolla on tullut rengasrikko, eli olin toisena. Jo pelkästään se sai mut hymyilemään ja yrittämään vielä vähän enemmän. Toisella kierroksella sain Outin kiinni ja ajelin siinä lähellä tovin, jotta sain kerättyä voimia ohitukseen ja pieneen irtiottoon. Ja sen teinkin. Seuraavaan vaihtoon tulinkin hivenen Outia edellä, tein ripeääkin ripeämmän vaihdon (vaikka reidet meinasi krampata totaalisesti). Pyöräily oli muuten vajaamittainen, oman mittarin mukaan n.35km.

(c) Anna Backman

Juoksuun lähdin väsynein jaloin, mutta päättäväisin mielin. En muuten varmana luovu kärkipaikastani, kun sen kerran sain. Kilpailuvietti heräsi toden teolla siis, vaikka olin alkuun päättänyt, että kisaan vain itseäni vastaan. Juoksin, juoksin ja juoksin. Sattui, väsytti ja tuntui, että kilometrit kuluvat todella hitaasti. Vilkuilin taakseni, jotta tietäisin onko Outi lähellä tai lähestyykö joku muu sieltä. Toisen kierroksen lopussa uskalsin viimein oikeasti alkaa ajattelemaan, että taisinpa muuten voittaa. Fiilis oli uskomattoman mahtava. Vikat kilsat tuli sen voimalla vielä ihan mukavaa tahtia ja voi vitsit mikä fiilis maalissa oli.

(c) Tomi Backman

Maalissa vastassa oli onnellinen ja ylpeä mies. Ja itellä ei vain eka meinannut tajuntaan edes iskostua, että voitin. Outi tuli onnittelemaan ja taisi mainita, että on ihanaa kun Donnien joukkoon on tullut tällainen uusi nainen. Hymy oli kyllä herkässä, en ollut uskaltanut edes unelmoida, että voittaisin ensimmäisen virallisen kisani. Se endorfiinien määrä, mikä tällaisen suorittamisesta tuli, no, sen tajuaa vasta kun on kokeillut itse. Päättäväisyys, halua ja pieni hulluus olivat tuoneet mut tähän pisteeseen. Kaikki osa-alueet; uinti, pyöräily, juoksu sekä tankkaus, olivat osuneet kohdalleen. Olin saanut nauttia aurinkoisesta sunnuntaista tehden sitä, mistä nautin.

Pokaali, pyöräilykypärä sekä laudeliina tulivat palkinnoksi.

Ensimmäinen virallinen perusmatkani oli takana. Väsytti, muta hymyilytti. Ja oli nälkä. Mutta kun päästiin ruuan ääreen, ei ruoka enää maistunutkaan. Tuttuja tunteita rankan kisan jälkeen. Mietin jo mielessäni mihin seuraavaksi. Aloin haaveilemaan isommin. Halusin oikeasti panostaa tähän lajiin, sillä jos näin pienellä panostuksella pääsi tähän pisteeseen, niin mihin olisi mahdollista päästä kun harjoittelisi oikeasti tavoitteellisemmin. Niitä kohti mennää pienin, välillä epävarmemminkin askelin.

Illalla sain kuoharilasillisen kaupungilla. :)

Tiukka treenitahti

Viime viikkoon on mahtunut tätä useempi tunti.

Viime viikon piti olla tiukkaakin tiukempi viikko, sillä meille oli viikonlopuksi tulossa vieraita, joten tiivistin treenit välille ma-pe. Tämä tarkoitti käytännössä kahta treeniä/päivä ja voin kertoa, että ois se rankkaa olla täyspäi(vä)nen urheilija. Ja koska ulkona on lehtien vuoksi liukasta, vettäkin tuumaa tihuutella ja kylmyyskin vaivaa, niin pyörätreenit tapahtuvat sisällä. Ja kyllä, se on rankkaa ja hikistä touhua. En oo ikinä ulkona ees aatellu kuinka paljon ihminen hikoileekaan pyöräillessä. Ja onhan se omalta osaltaa puuduttavaa, kun maisemat ei vaihdu. Netflixiä onkin sitten ahkeraan kulutettu, sillä ei se aika muuten kulu tarpeeksi nopeesti.

Arkilahja ihanalta mieheltäni <3

Sain myös "arkilahjan" mieheltäni. Monesti on tullut valiteltua, kun kukkia ei oo herunut kuin kahteen otteeseen 11 vuoden aikana. Toisaalta niiden sijaan on tullut käytännöllisiä asioita, kuten nämä polkimet. Kyllä nyt kelpaa, pyöräkin keveni 70 grammaa!

Punainen ja hikinen polkija.

Niin, niistä treeneistä. Kroppa jaksoi oikein mukavasti, ruoka maistui oikeinkin hyvin ja fiilis oli hyvä. Mutta. Torstaina kävin poluilla fiilisteleen mun cityhybridillä, jolla uskaltaa ajella helpoilla poluilla. Noh, polku kävikin haastavaksi, joten jouduin hyppäämään pois selästä ja taluttaan. Ja eiköhän sitten siinä kävellessä tuntunut alaselässä ikävä vihlaisu ja tuttuakin tutumpi selkäkremppa tuli taas. Tuo selkä osaa olla viheliäinen, kun aina toisinaan kipeytyy, jokin hermo(?) jää puristuksiin tuolla alaselän huudeilla. Onni onnettomuudessa, perjantaille oli varattuna hieronta, joten jäin vain toivomaan, että saan sieltä avun tuohon vaivaani. Torstaina ei sitten pystynyt mennä juoksemaan illasta, sillä oli ensinäkin liukasta ja toisekseen tuo kipu tuikkasi aina sopivassa välissä oikeaan jalkaan niin, että tuntui, kuin se menisi alta. Samasta syystä joutuikin perjantain uinnin jättämään väliin, poljinpa sitten pyörällä sisällä, sillä se ei ainakaan aiheuttanut niin pahaa kipua.

Kävin viikolla ystävän kanssa lounaalla ravintola Oulassa.

Mutta onneksi perjantain hieronta oli pelastus! Täytyy nyt sanoa, että oli kyllä huippu hierojakin ja varaan aivan varmasti uudemmankin kerran hälle. Kerroin mikä tilanne selässä on ja hän teki parhaansa, jotta mun olo helpottuisi. Oikiat kohat löytyi, välillä sain purra huulta toden teolla, kun otti niin makiasti. Mutta oli se sen arvoista, mun selkäni aukeni. Huh, onneksi, sillä tohon jumikipuun ei särkylääke auta ollenkaan, sillä se on hermoperästä.

Robin :)

Viikonlopuksi ystäväpariskunta tuli meille kyläilemään, lauantaina kävimme tutustumassa Ouluun, syömässä ja shoppailemassa. Illalla olikin sitten odotettu hetki (ainakin allekirjoittaneelle); Robinin keikka! Vitsit mikä nuori jäbä, ihan mahtava keikka, mahtava meininki. Tuli hypittyä ja pompittua, laulettua äänensä käheeksi ja muistella muistoja. Kyllähän moni urheilija voi varmana samaistua mm. Kipinän hetken lyriikoihin;  
"Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan 
Ota ittees niskast kii 
Kelaa mitä haluut ja tee lista siit
 Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa 
Teet taas kaikkes sen eteen ja vaikka välillä se vaikeeks se menee."
Voin kertoa, että kyseistä biisiä tuli viime kesänä fiilisteltyä useaan otteseen. Niin niinä hyvinä, kuin huonoinakin hetkinä. Mutta ehkäpä jollain toisella kerralla lisää niistä fiiliksistä, joita roi biisi herättää. Ja toinen itelle merkittävä kappale on Onnellinen, biisi, joka laulettiin meidän häissä. :) Mutta nyt opiskeluiden pariin, essee kaipaisi vielä monta sivua tekstiä.

Kevyen viikon loppu

Viime viikolla olin aatellut tehdä pitkästä aikaa hyvän teon; luovuttaa verta. Hemoglobiinini on liki aina huidellut 150-160 tietämillä eli korkeissa lukemissa. Edellisella luovutuskerralla maaliskuussa hemoglobiini olikin ollut 158. Mutta kattia kanssa, en mä päässytkään luovuttamaan, hemppa oli 132. Kolmen mittauksen keskiarvokaan ei piisannut, että olisin päässyt luovuttamaan, joten ei muuta kuin tervetuloa aikaisintaan tammikuussa uudelleen. Ei auta muuta kuin tarkistella ruokavalioa, tarkistaa rautatabun ottoajankohta ja toivoa, että se sieltä taas kohenisi. Oon pistänyt tän pimeän syksyn piikkiin väsymyksen, mutta saattaahan osasyyllisenä olla myös tuo hemoglobiini. Noh, sepä nähdään.

Pyhäinpäivän kynttilät.

Torstai-iltana veljeni saapui viikonlopuksi Ouluun. Perjantaina päivällä käytiinkin shoppailemassa ja serkullamme kyläilemässä. Illalla vein veljeni yhteisjuoksutreeneihin joissa käyn. Ohjelmassa oli pyramidiharjoitus; 200m, 400m, 600m, 800m, 600m, 400m, 200m, vauhtien olisi pitänyt olla n. 75% maximista, palautuket 90sek. Toinen pyramidi olikin sitten 600m metriin asti meillä hitaammilla. Noo, lähdin triseurakaverin kanssa samaa vauhti juoksentelemaan ja saatettiin vähän intautua liian kovaan menoon. Jotenkin sitä jalat vaan ois tahtonu mennä kovempaa, kuin ois oikeasti pitänytkään. Mutta hyvä harjoitus oli silti, toisen pyramidin maltoin mennäkkin jo vähän rauhallisemmin. Kevätpuolella olisikin sitten tarkoitus viipottaa tuo treeni paljon kovempaa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme uimahallille. Veljeni ei harrasta triathlonia (vielä), joten uiminen ei ollut hälle niin tuttua puuhaa. Tehtiin perusharjoituksia, jossa pääsee tutuksi veden, uintiasennon ja käsivetojen kanssa. Mieleen tuli heti omat alkuvuoden uinnit, silloin kun vesi oli vielä pelottava ja niin epämieluisa elementti. Mutta niin siitäkin pelosta vaan päästiin ja nykyään viihdyn altaassa oikein hyvin. Eiköhän tuo velikin vielä innostu todenteolla ja jospa sekin nähtäisiin myös triathlonkisoissa suunnistusten ja juoksujen lomassa. ;)

Puin nolon taikaviitanki päälle!

Lauantaina pimeän tullen lähdimme juoksulenkille. Juoksentelimme niin poluilla kuin asfaltilla, lamput valaisivat pimeitä metsäpätkiä ja nuo niin nolot taikaviitat valaisivat meidät autoille asfaltilla. On ollut aikakausi, jolloin heijastinliivi oli munki mielestä nolo, tosin kyllä mä aina jonkin heijastimen oon laittanut päälle, sillä maalla on pimeää. Nykyään ei tulisi mieleenkään lähteä juoksemaan pimeään ilman heijastimia tai mieluiten sitä heijastinliiviä. Heijastimet on kuitenkin hyvin halpa henkivakuutus! Ja sitten takaisin siihen lenkkiin. 1.5h juostiin, noin 12.6km. Hitaasti siis hölköteltiin, välillä myös maisemia ihasteltiin. Oli oikein mukavaa kun oli seuraa ja uskaltautupa sitä myös metsän puolelle pimeällä. Vaikka aika urbaania reittiähän me mentiin; motari meni toisella puolella ja toisella puolella oli asutusta. Mutta olipa vaan kivaa, kun kävit vierailulla, toivottavasti jokin kärpänenkin vähän puraisi! Jospa sitä kevätpuolella pääsisi käymään tuolla etelämpänä.