sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Vaarojen maraton 5.10.19

Blogi on elänyt hiljaisuudessa, mutta nyt koitan aktivoitua. Triathlonkausi päättyi Tahkon puolimatkalle ihan mukavaan kisaan ja sen jälkeen fiilis oli hyvä, mutta väsynyt. Onneksi pääsin kesälomalle lepäämään ja viettämään ylimenokautta Lapin tunturimaisemiin. Nautin täysin siemauksin Lapin sielunmaisemista ja puolessa välissä lomaa havahduin sellaiseen tosiasiaan, että olin ilmottautunut Kolille Vaarojen maratonin 43km matkalle. Hokasin, että on ehkä syytä palautella mieleen poluilla juoksemista. Siitä alkoi intensiivisempi juoksujakso, jossa keskityin nauttimaan poluilla menossa ja yritin päästä sinuiksi tekniikan kanssa. 


Kolille lähdin suhteellisen luottavaisin mielin, enkä ottanut paineita mistään. Kolin reissun aikana sain kokea millaista on polkujuoksun yhteisöllisyys; sain kyydin Kolille Jyväskylän polkujuoksijoiden kautta ja mökin, jossa yövyin, oli vuokrannut veljeni Mikkelin polkujuoksijoiden kanssa. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja sain kuulla mainioita vinkkejä ja kokemuksia. 


Kolilla lauantaiaamu valkeni lumisena ja viime hetkelle asti pähkäilin juoksenko nastoilla vaiko maastolenkkareilla. Kisakeskuksessa lämmitellessä tein päätöksen juosta Salomonin maastolenkkareilla, niillä joilla olin juossut koko menneen 1.5kk. Juoksureppuun olin pakannut hyvät eväät, sillä halusin ensimmäisestä pidemmästä polkujuoksustani ennen kaikkea positiivisen kokemuksen. En laittanut myöskään musiikkia soimaan, sillä halusin kokea tämän päivän kokonaisvaltaisesti. Yhdeksältä starttasivat ne kovat menijät ja itse starttasin seuraavassa aallossa. Alkumatka olikin mukavan letkeää menoa ja helppokulkuista maastoa. Mielessä pyöri veljeni sanat, että silloin kannattaa juosta kun pystyy. Numerolapusta pystyi lunttaamaan, että melko alussa edessä olisi Mäkrän päälle kapuaminen. Huomasin eteneväni mukavassa porukassa, jossa kävely ja juoksu vuorottelivat sopivasti. Mäkrän päälle nouseminen oli mahtavaa ja pakkohan sitä oli myös maisemia ihailla siellä korkealla. No alaspäin olikin sitten haasteellisempaa kulkea, sillä ei vaan riittänyt tekniikka (vielä). 


Nautiskelin kauniista maisemista, söin tasaisin väliajoin ja yritin muistaa juodakkin. Ekat kymmenen kilsaa meni ihan näppärästi ja lopulta tuntuikin, että olin hujauksessa Kiviniemessä vedenylityksessä. Hetken arpomisen jälkeen valitsin vetolautan, joka osottautui nopeammaksi vaihtoehdoksi. Kiviniemen huollossa en pitänyt kiirettä ja lähdin iloisena jatkamaan matkaani. Kiviniemestä noustiin Kolinvaaralle, jonka alamäki oli jyrkkä ja tekninen. Hyppäsin pienen dropin alaspäin ja samalla oikea polveni yliojentui taaksepäin. Valtava kipua valtasi mieleni ja kyyneleet kihosivat silmiini. Etenin hitaasti alaspäin ja mietin, että hitto tännekö tämä nyt jää. Tunnustelin varovaisesti polveani juoksuaskelin tasamaalla ja totesin, että ei ainakaan vielä. Nappasin buranan nassuun ja lähdin kohti the juttua eli Ryläystä. Olin kuullut siitä paljon, ja pelon sekaisin tuntein lähdin sitä päin. Etenin sopivissa kohdin juoksua muistuttavaa vauhtia ja toisissa kävelin suosiolla. Matkalla sain seuraa muista samaa tahtia etenevistä juoksijoista. Yhtäkkiä edessä oli kyltti, jossa luki Ryläys. Minut valtasi pettymys; tässäkö se nyt sitten oli. Olin odottanut jotain karmaisevaa ja hirvittävää, mutta ei se sitten ollutkaan niin kauhea. 


Jos ylämäki oli tuntunut jopa mukavalta, niin samaa ei voinut sanoa alamäestä. Sipsuttelin varovaisesti alaspäin, sillä en luottanut jalkoihini siinä kohdin. Aina välillä tunsin pientä vihlaisua polvessani, mutta en pahempaa. Kilometrit 20-30 olivat hitaita ja välillä tuntui, ettei täältä päästä ikinä pois. Kuitenkin Peiponpellon huoltoa kohti mennessä iski jokin flowtila päälle ja meno maistuikin mukavalle. Tuntui, että suorastaan lensin (eli etenin ehkä 8min/km vauhti :D ) ja oli oikein mukavaa. Peiponpellon huollosta lähdin hyvillä fiiliksillä nousemaan mäkeä ylöspäin. Tämän nimettömän mäen jälkeen alkoi mukava alamäkirallattelu helppoa baanaa pitkin. Vaan meikäläinen eteni itku kurkussa, sillä polveen sattui ihan tajuttomasti. Joka ikinen askel alamäkeen oli tuskaa ja saattoihan siinä jo pari kyyneltäkin vierähtää. Tiesin, että edessä olisi enää onneksi yksi alamäki tämän jälkeen, joten sisuunnuin ja etenin vaan. Olin iloinen kun päästiin taas kipuamaan ylöspäin kohti Pieni-Kolia. Siellä ohitinkin yhden miehen, joka tuumasi, että ylöspäin meneminen on tuskaa, itse tuumasin, että alamäet on kauheita. Loppumatkalla vuorottelimmekin ohituksia sen mukaan kumman helppoa oli. 


Etenin viimeistä alamäkeä hitaasti, mutta varmasti. Tiesin, että tämähän tullaan vetämään läpi kunnialla. Lopulta olin päässyt laskeutumaan satamaan ja enää edessä olisi pienen pieni lopputunkkaus; noin 2.5km ja n. 200 nousumetriä. Tunkkasin ylämäkeen ja mietin saavuttaisinko sen miehen vielä. Lopulta bongasin hänet edestäni ja päätin ohittaa hänet vielä, vaikka se epätoivoiselta tuntuikin. Juuri ennen lopun rutistuksia pääsinkin hänen ohitseen ja lähdin kipuamaan kohti maalia. Jostain sain kaivettua vielä voimia ja "juoksin" viimeiset 200m. Olin maalissa! Olin taivaltanut juuri 43km reilussa 7 tunnissa polkujuoksussa, jonka tiesin reitiltään yhdeksi Suomen haastavimmista. Tunne oli uskomaton, samanmoisen fiiliksen koin Tallinnan täyden matkan jälkeen. Minä pystyin siihen. Minä kykenin selvittämään Vaarojen maratonin, vaikka koin matkalla vastoinkäymisiä polven kipuilun vuoksi. Matkalla mietin, että ei enää ikinä tämmöistä. Maalissa aloin miettimään, mikä olisikaan seuraava haasteeni. :) 


sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Vedenjakaja reitistö

Mielessämme on jo pidempään ollut, että pitäisi lähteä ajamaan Pieksämäen Vedenjakaja reitistölle maastopyörillä. Viime kesänä ohjelmassa oli liikaa kisoja, joten se lähteminen vain jäi. Nyt meillä oli vapaa viikonloppu, joten suuntasimme lauantaina iltapäivällä auton nokan kohti Pieksämäkeä. Reittikartalta oli vähän katseltu sopivaa leiripaikkaa, mutta lopullinen paikka päätettiin vasta paikan päällä. Pystytimme telttamme Kukkarojärven lossin ja itärannan laavun puoliväliin.


Vaihdoimme ajokamppeet päällemme ja suuntasimme lossilla Kukkarojärven yli kohti Jänisvuoren ja Tahinlammen kierrosta. Maisemat olivat hienot, polku mainiota ja kelikin hölli. Tahinlammen kierrosta ei voi suositella kaikille, sillä reitti sisälsi paljon pitkospuita, jotka olivat suhteellisen kapeita ja korkeita. Toisaalta, nämä molemmat kierrokset olivatkin merkattu jalankulkuun sopiviksi, ei mtb-reitiksi, joten mitäpä läksimme sinne. Takaisin tullessamme poikkesimme merkityltä reitiltä mukavan näköiselle polulle. Yht'äkkiä polku päättyikin, mutta pienen metsätaluttelukierroksen jälkeen löysimme takaisin polun jatkolle tiheän metsän toisella puolella. Matkalla oli muuten maukkaita mustikoita. Päätimme lossiylityksen jälkeen käydä ajamassa vielä Kukkarojärven kierroksen ennen iltapalaa.


Yöllä nukutti kyllä hyvin, eikä kylmyyskään vaivannut. On se kesäyö vaan erilainen näillä korkeuksilla kuin Lapissa. Herätessämme kello oli jo melkein kymmenen, mutta mihinkäs meillä kiire olisi ollut. Teimme (lue:minä katsoin) aamupalalounaan ja nautimme sen kiireettä suunnitellen päivän ajoja sekä kesälomareissuamme, joka odottaa elokuulla. Puolen päivän kieppeillä pakkasimme leirin ja vaihdoimme ajokamppeet päällemme.

Ensimmäisenä suuntasimme MTB Tuopun reitille. Reitille kulki siirtymäreitti metsäautotietä pitkin. Tämän jälkeen päästiin nauttimaan mainioista poluista Tuopun kierroksella. Näin jyväskyläläismaastoissa ajaneena polut tuntuivat paikoin helpoille ja ennen kaikkea mukavan ajettaville. Jatkoimme kierroksen jälkeen matkaamme kohti Kypäräkankaan kierrosta. Tämä reitti oli ehkä vähän vähemmän ajettu, ainakin paikoin polku oli heinän peitossa. Mutta olipa vaan kiva kierros tämäkin. Parissa kohdassa olimme vähän epävarmoja reitistä, joten tarkastelimme karttaa puhelimella. Ajelimme kohti Nikkarilaa ajatuksena pitää evästauko sekä siirtyä 23 tien toiselle puolelle Partaharjun ja Ukonkankaan reiteille.

Evästyksen jälkeen jaksoi taas jatkaa matkaa. Siirryimme toiselle puolelle ja kohti Ukonkankaan reittiä. Tämäkin oli oikein mukava kierros helpohkoa polkua pitkin. Välillä ajoimme vauhdikkaammin, välillä nautiskelimme. Viimeiseksi kierrokseksi meille jäi Partaharjun mtb reitti. Tällä reitillä oli jo paikoin teknisempää ja jalat olivat aika väsyneet. Lisäksi yksi kyltti oli väärään suuntaan ja ajoimme menemään kuvitellen tulevamme Nikkarilaan. Lopulta olimmekin kiertäneet kierroksen ympäri ja olimme uudelleen saman kyltin äärellä. Siinä kohdin tajusimme, että sen olisi pitänyt osoittaa sinne, mistä alun alkaen olimme tulleet. Tällä reitillä satoi paikoin enemmänkin, joten oli sopiva hetki suunnata autolle. 


Retki Pieksämäelle oli oikein onnistunut! Voimme lämpimästi suositella Vedenjakajan reitistöä niin maastopyöräilijöille, retkeilijöille kuin polkujuoksijoille. Reitistöltä löytyy vaihtoehtoja eri tasoisille kulkijoille, sillä sen varressa on monia parkkipaikkoja, joilta voi lähteä retkeilemään. Nikkarilan puolella meidän reitillemme osui useita taukopaikkoja laavuineen ja huusseineen. Partaharjun puolella niitä ei ollut niin tiuhaan, mutta emme toki menneet samaa uraa kuin kävelijät menevät. Puita näytti olevan varastoissa jonkin verran, mutta ei varmaan ole pahitteeksi, jos autossa on omia. Maastopyöräreitit olivat vaihtelevan tasoisia, mutta mielestäni pääosin reitit olivat helppokulkuisia ja vastasivat reittikuvauksia. Teknisempääkin pätkää sekä korkeuseroja toki matkan varrelle mahtui jonkin verran. Nyt mielessä pyöriikin, että minne sitä suuntaisi seuraavaksi retkelle?

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Ironman Finland Lahti 70.3 29.6.19

Saavuimme Lahteen perjantaina sopivasti tiimitapaamiseen. Moikat tutuille ja uusille tutuille ja kuudelta kiirehdimme kisainfoon Tiinan kanssa. Kisainfossa ei ollut mitään ihmeellistä, kun meno oli viime vuodesta tuttua. Samaan syssyyn käytiin ilmottaumassa ja hakemassa ne julmetun kalliit reput. Expoalueelta vielä uudet pyöräilyhousut matkaan ja kavereiden kanssa heidän kotiin. Iltapalaksi syötiin perinteiden mukaiset evästykset ja käytiin pienellä kävelyllä ihmettelemässä järven rannalla tuulta.


Yöllä nukutti hyvin ja aamulla olo oli levännyt, eikä tuntunu ollenkaan kisapäivältä. Aamupäivä meni mm. kamppeita laitellessa, Arch Enemyä kuunnellessa ja flossatessa. Yhden aikoihin lähdimme kävelemään kohti kisakeskusta, jotta ehtisin viedä pyörän ennen kahta. Edes kisakeskuksessa ei hypännyt hirveää jännistystä ilmoille, olo oli lähinnä odottavan kutkuttava. Ilmeisesti jonkinmoinen rutiini on jo asioihin tullut siis.


Uinti 36.08

Lähtökarsinassa kävi kyllä mielessä, että miksi sitä taas tähän ryhtyy ihan vapaaehtoisesti. Valitsin lähtöpaikkani 35 min kohdalta, koska arvelin niille main uivani. Tiinan kanssa rupatellessa odottelu meni mukavasti. Lähdin vasemman reunan puolelta, koska lähempänä poijua on lähempänä poijua. Poijuja oli mukavan tiuhaan ja aallokkoa oli aika reilusti. Pari kertaa jouduin pysähtyä kakomaan ihan kunnolla, mutta pääasiallisesti hapenotto ja suunnistaminen sujuvat nätisti. Pari kertaa tuntui, että en etene ollenkaan, ennemminkin meen taaksepäin. Nurkkapoijuilla oli odotetusti ruuhkaa ihan huolella ja vähän joutui rinulia vetämään, että pystyi etenemään. Takasuoralla saatiinkin mennä sitten ihan vaan aaltojen kyydissä ja oli ihan mukavaa. Kylmä ei tullut missään vaiheessa.


T1 3.21

Rantauduin varoen, koska en halunnut liukastua portaissa. Tasasella sitten juoksin reippahasti kavereiden ohi kiskoen märkkäriä auki, ottaen lakkia, laseja ja korvatulppia päästä ja laskien märkkärin vyötärölle. Omalla paikallani kiskoin märkkäriä päältä ja vähän manailin, kun ei meinannu lähtiä. Joku oli tipauttanu mun vaihtopussukankin maahan. Jalkojen kuivaus, sukat jalkaan, uimakamat pussiin ja numero sekä kypärä kantoon ja päälle juostessa pyörälle. Pyörän päälle pomppaus ja matkaan.

Pyörä 2.35.11

Ekat sadat metrit vauhtia, että saa laitettua kengät kunnolla jalkaan. Sitten menoksi. Kavereita oli liikenteessä ihan kiitettävästi ja Messilän nousussa menin välillä ohi ja välillä tulin ohitetuksi. Alamäessä nautin, kun pääsi kovaa. Välillä ärsytti kaverit, jotka ajeli missä sattui, ei siellä oikeassa laidassa kuten pitäisi. Myös tien huono kunto vähän tympäsi ja aika paljon näkikin porukkaa renkaanvaihtopuuhissa. Ekalla 35 kilsalla mietin, että pyöräilyn aikatavoitteet saa heittää menemään, tuntui ettei kulje mihinkään. Mutta sitten muistin, että se alkuosa oli selkeästi raskaampi ja ehkä tässä on vielä toivoa. Ja sittenhän se lähti. Nautin niin paljon, kun sain kuljettaa sitä pyörää kovaa eteenpäin ja ohitella kisakavereita. Siinä kohdalla kiittelin jokaista treeniäni, jonka olin syksyn, talven ja kevään aikana eri pyörillä ajanut kelillä kuin kelillä. Ja etenkin mentaalivalmentajaa ja harden the fuck upia niillä yhteisillä lenkeillä. Juomapulloon teipattu lappu piti huolen, että tankkasin energiaa sisään tasaille tahdilla. Vähän ennen Messilän nousua eräs venäläinen mies totesi ohi mennessään, että ajat aika kovaa. Nousussa jätin sen vielä taakseni ja lopun laskettelin aika vauhdilla kohti vaihtoaluetta. Lopussa jalat pois kengistä ja valmistautumaan pyörältä pois tuloon. Hivenen hirvitti, että taipuuko koivet, mutta niin vaan sain sulavan laskeutumisen tehtyä. Ai niin. Tavoite pyörään oli 2.35, joten kyllähän sekin sieltä täyttyi.


T2 2.25

Juoksin pyörän kanssa kohti telinettä ja kiireen vilkkaa omalle pussukalle. Kengät pussista jalkaan ja lasit, lippis ja geelivyö käteen ja menoksi. Ei turhia aikailuja.

Juoksu 1.45.53

Juoksuun lähdin sillä ajatuksella, että pitäisin tasaisen vauhdin ja hyvän juoksurytmin ja -asennon koko matkan. Mietintää toki aiheutti, mitä jalat tykkäisivät lähteä vielä pikku puolimaratonille tämmöisen menon jälkeen. Jo alusta huomasin, että en muuten tunne vasenta varvastani tai oikeastaan koko päkiän aluettani kunnolla. Oli vähän veikeä tunne juoksennella menemään. Välillä oli huonoja hetkiä ja teki mieli luovuttaa, mutta kannustukset tsemppasivat eteenpäin. Tajusin myös, että nestettä on otettava vähän reilummin, liekkö orastavaa nestehukkaa nuo heikot hetket. Näin oman sarjani kärkipään suomalaismenijöitä, mutta ulkomaalaisista ei ollut hajuakaan, joten ei sijoituksestakaan. Tokan kiekan loppulenkillä havaitsin Leskisen Miran ja siitä sain vielä puhtia pitää juoksuvauhtia yllä loppuunnasti. Maalisuoralle on mahtava kääntyä ja ylittää maaliviiva onnistuneen suorituksen jälkeen. Vähän aikaa jouduin vetämään lepiä maassa, kun tuntui vähän pahalle. Olo meni onneksi ohi ja pääsin huoltajien hellään huomaan.


Kokonaisaikani oli 5.02.49 eli aivan ei tullut sitä viiden tunnin alitusta tällä kertaa, mutta olen tyytyväinen tulokseen. Sijoitus omassa ikäluokassani oli kuudes (/45). Isot kiitokset kaikille kannustajille matkan varrella, jokainen tsemppi vei eteenpäin. Kiitokset myös huoltojoukoille, hovikuvaajalle ja majoittajille! Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua kohti Joroisten puolimatkan kisaa.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Vantaan sm-sprintit 15.6.19

Toukokuu ja kesäkuun alku hujahtivat jonnekkin ihan tosta noin vaan. Pari viikkoa sitten avasin avovesikaudenkin ja tällä viikolla kävin uimassa jo ilman märkkäriäkin. Perjantaina suuntasin isäni kanssa kohti Vantaata ja sm-sprinttikisoja. Matka taittui rattoisaan ja yökin sujui hyvin. Aamulla mietin, ettei tunnu kisapäivältä, mutta hotellin aamupalalle mennessä iski kuvottava olo eikä ruoka uponnut. Selkee kisapäivän merkki. Kisapaikalle saavuttiin hyvissä ajoin.

Tähän kauteen lähdin uusin ajatuksin ja tein vaihdoksen ikäsarjasta yleiseen sarjaan. Vantaan kisaa ajatellenhan tämä tiesi esimerkiksi hyppystarttia. Koska tiesin jo syksyllä tämän, niin opettelin startin viime viikolla. En sentäs Kuusijärvellä, niin kuin jossain vaiheessa pelkäsin tapahtuvan.

Uinnin lähtöön meno oli juhlallinen. Meidän kävelytettiin laiturille musiikin soidessa ja pieni esittelykierroskin kovimmista kisaajista oli ohjelmassa. Lähtöpaikan sai valita itse ja valkkasin aika vasemmasta reunasta, koska en halunnut lähteä keskeltä. Lopulta se pelkäämäni hyppystartti oli paras osuus ja muutenkin vähän yllättäen uinti maittoi. Parin viime viikon ajan uinti ei oo kulkenut, joten siihenkin nähden olen tyytyväinen. Hyödynsin tänään peesiäkin ihan onnistuneesti ja jostain syystä (tänäkin) vuonna nautin uinnista Kuusijärvessä.

Pyöräilyyn lähdin hyvillä mielin ja ajatuksena oli vaan ajaa menemään ja toivoa, että olis joku sopiva peesattava. Noo, sitä jotaki ei tullut, mutta ajoin kyllä kiinni junnuja ja ne siinä jäi peesaamaan mua. Jossain vaiheessa ne kävi eelläkin, mutta kun vauhti alkoi hiljentyä, niin aattelin sitten vaan ennemmin ajaa keulasta. Ajaminen oli kuitenkin tahmeaa, ei yhtään niin hyvää kuin on ollut ja sykkeetkin näytti huitelevan omiaan. Jaloissa alkoikin painamaan kolmannella kierroksella, varsinkin lopussa. Se oli semmonen ajo tälle päivälle, ensi kerralla on uusi päivä ja uusi ajo.

Juoksuun lähdin vähän mietteliäänä jalkojen jaksamisesta tänään, sillä ne eivät tuntuneet hyviltä. Eipä ne mitkään kauheen hyvät olleetkaan ja jotain jäikin puuttumaan. Mäissä ei huvittanut juosta ja muutenkin oli tahmeaa. Totesinpa vaan, että aina ei voi onnistua ja kulkea niin hyvin, kuin on ajatellut. Kaikesta huolimatta tältäkin reissulta kotiin tuomisina oli aimo annos kokemusta.


maanantai 27. toukokuuta 2019

Höyryajot 26.5.19

Eilen avasin omankin kisakauden Haapamäen Höyryajoissa 104km maantiekisassa. Kevät on ollut kelien puolesta vaihteleva, mutta maantielenkeillä on käyty tiuhaan. Viikko sitten saimme nauttia vielä mahtavista, aurinkoisista ja lämpimistä keleistä, joissa hiottiinkin ajoa kuntoon. Olemme ajaneet mieheni kanssa hivenen erilaisella taktiikalla kevään lenkit ja se onkin tuonut ajoon varmuutta ja ehkäpä myös sitä nopeutta.


Kerrataanpa hivenen tähän väliin myös tämän vuoden statistiikkaa treenien osalta. Olen hivenen ehkä poikkeuksellinen trinisti, sillä sisäpyöräily ei todellakaan innosta oikeastaan ollenkaan. Siksipä ohjelmassani ei ole kuin tehopyöräilyt sisällä, kaiken muun toteutan ulkona ajaen. Wattipolkimet toivat onneksi tiettyä mielekkyyttä myös sisätreenaamiseen ja antoivat vähän eri perspektiiviä treenaamiseen. 1.1.-27.5. välillä sisäajoa on ollut tuntimäärällisesti noin 1/10 osan verran ulkona ajoon verrattuna. Ajan työmatkani lähes aina pyörällä ja tämä lasketaan treenikertymiin, sillä päivittäin matkaa tulee kuitenkin n. 22 km. Keli ei ole ollut kuin kerran syy jättää pyörä kotiin ja hypätä bussin kyytiin, tällöin oli 28 astetta pakkasta. Talven aikana ulkona on ajettu myös pitempiä matkoja, esimerkiksi helmikuun lopulla loskasatanen. Voisinkin väittää, että myös useampaan otteeseen Velominatin sääntö numero 5, harden the fuck up, on tullut tutuksi.

Nyt siihen kisaan. Sunnuntai valkeni jopa mukavan näköisessä kelissä ja Jyväskylässä paistoi aurinkokin. Haapamäellä keli oli harmaampi, mutta tuulta ei ollut oikeastaan ollenkaan. Tällä kertaa kisaaminen oli erilaista, sillä puolisoni kisasi myös. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja saimme rauhassa laitella kamppeita valmiiksi, jutella tuttujen kanssa ja juoda kahvit. Pientä päänvaivaa meinasi aiheuttaa vaatteiden valinta, sillä tiedossa saattaisi olla myös pientä sadetta. Lopulta startti lähestyi ja keräännyimme lähtöalueelle. Oli kyllä komean näköinen porukka koossa. Ensimmäiset pari kilsaa ajeltiin johtoauton perässä ennen kuin päästiin ajamaan vapaasti. Tässä vaiheessa haeskeltiin hyviä asemia, jossa olisi hyvä ajella kisan ajan. Alusta alkaen muodostui ykköspääjoukko ja kakkospääjoukko (takana tulevasta massasta ei hajuakaan), me asetuimme tuohon kakkospääjoukkoon. Porukka oli hyvänkokoinen, eikä mun tarvinut olla vetohommissa, sillä yksi tiimiporukka veti hommaa todella pitkälle hyvällä tatsilla. Parikymppiä saatiin ajella kuivassa kelissä, mutta sitten alkoi satamaan. Seuraavat 80km ajettiinkin sateessa, veden roiskuessa edellä ajavan renkaasta suuhun. Sinänsä kelissä ei ollut vikaa, mutta kyllähän se kangisti loppua kohden, kun tuo lämpötila ei kauhean korkealla ollut. Porukassa on kyllä helppo ajaa kovempaa ja mukavan vauhdikkaita pätkiä edettiinkin. Energiaa upposi hyvin, ei tullut vatsaprobleemia eikä energiavajetta. Jossain 70 km kohdilla edessä alkoi siintää isomman porukan selkiä ja meillä alkoikin kyselyä, että onko tuo se ykköspääjoukko, saavutettiinko me se. No siksihän se sitten paljastui, siitä oli muutamia ihmisiä karussa, mutta jonkumoinen porukka oli tipahtanut. Siitä eteenpäin ajo olikin vähän häröpalloilua ja hyvä vetoporukka hajosi eikä tuosta ykkösporukasta oikein ajettu kunnolla. Tässä vaiheessa itsekin kävin ajamassa keulassa välillä. Jalat tuntuivat kyllä periaatteessa hyviltä, mutta hemmetin kangistuneilta ja jäisiltä. Jalkateristä ei esimerkiksi ollut tuntoa aikoihin. Lopussa halusin kokeilla lähtisikö joku vähän irtiottoon, mutta eihän sieltä ketään tullut, koska kyttäilivät toisiaan loppumäkeä varten ja ilmeisimmin omat tiimikaverit olivat jossain siellä keskellä. No, ajelinpa yksikseni menemään, sillä tiesin, ettei mulla ole hävittävää, koska olin ainut nainen tossa porukassa. Loppumäessä miehiä alkoi tulemaan ohi, mutta olin kuitenkin kaikkinensa 23. (yht. 82 kilpailijaa) ja siis naisista ykkönen!

Kisan jälkeen oli kylmä. Onneksi naisilla oli lämmin sauna ja lämmintä vettä suihkussa, joten sai sulateltua itteään. Olo oli kyllä muuten oikein hyvä ja ruoka maistui suhteellisen hyvin. Palkintojenjakoa odotellessa hivenen ehdittiin jo jännitellä, että enkö muka voittanutkaan, koska tuloksissa oli joku muu nainen ennen minua. Kukaan ei vaan ollut tämmöistä naista kisan aikana siinä meidän porukassa nähnyt, joten maalikuvien tarkastelun jälkeen todettiin, että oli tullut numerovirhe järjestäjillä. Palkintopöytä oli kyllä mainio ja ennen kaikkea tasa-arvoinen, sillä sekä miesten kolme parasta, että naisten kolme parasta sai valita itselleen palkinnon akkuporakoneen, moottorisahan ja autokylmälaukun väliltä. Useaan otteeseen kevään aikana olin kauppojen hyllyillä hypistellyt akkuporakonetta, mutta en ollut vielä ostanut, joten valitsinkin sitten sen porakoneen itselleni.


Loppuun on vielä kiitettävä erityisen paljon mainiota fysioterapeutti Tomi Rasinmäkeä sekä hieroja Heidi Vilhuniemeä. Tomin kanssa aloitimme yhteistyön vuosi sitten, jolloin todettiin, että kiero koko nainen! Säännöllinen fysioterapia ja harjoitteet ovat tehneet ihmeitä aikaan ja lantio on suorassa eikä jalka enää vaivaa. Myös luottohierojani Heidin löysin noihin aikoihin. Säännöllinen hieronta on ollut yhtenä tekijänä siinä, että paikkani ovat pysyneet kuosissa ja olen palautunut entistä paremmin treeneistä. Kiitoksia molemmille!

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Kuortaneen leiriviikonloppu

Viime perjantaina autoon pakattiin kolme tripyörää, kolme matkalaukkua ja kolme iloista naista lumisateessa. Matka Kuortaneen kevätleirille sujui vuoroin auringon paistaessa ja vuoroin lumen, rännän tai veden sataessa. Matkalta ei naurua taikka triathlonaiheisia keskusteluita uupunut. Ehdittiin sopivasti treenin aloitukseen perille ja kyllähän se oli mukava taas moikkailla tuttuja ja myös niitä tuntemattomampia.


Kun kaikki olivat saaneet pyörät trainereille, niin aloitettiin yhdistelmätreeni. Treeni sisälsi lyhyempiä vetoja pyörällä ja loppuun lyhyitä, avaavia juoksuvetoja. Yhdessä treenatessa saan itsestäni aina enemmän irti kuin yksikseni, se tuli taas huomattua jokaisessa treenissä. Treenin jälkeen siirryimme suihkun kautta syömään, kova nälkähän sitä jo olikin! Ilta meidän kämpillä menikin höpötellessä kaikenmoisista asioista ja nauraessa niin, että vatsalihaksissa tuntui. Uni ei meinannut heti tulla silmään, mutta lopulta sitä nukahti ja näki treeniunia.


Aamulla altaalla piti olla 7.00 ja tiedossa oli kovaa uintisettiä. Tosin tiedossa oli myös, että setti on samanmoista kuin meillä Jyväskylässä on joka tiistai/keskiviikkoaamu herkuteltu, joten yllätyksiä ei ilmennyt. Täytyy myöntää, että taas ylitimme itsemme, sillä ei sitä samanmoista menoa ole kotialtaassa saatu, kun ei ole piiskuria altaanreunalla. Aamupala maistuikin taivaalliselta tuohon päälle. Päivän aikana palaveerasin valmentaja Panun kanssa, jumppsaimme Lotan johdolla, söimme vähän lisää, kävimme kaupassa ja lepäsimme ennen iltapäivän yhdistelmäsettiä. Lotan jumppatuokiossa oli mukava huomata, että säännöllinen hieronta Heidin luona ja fysioterapeutti Tomin käsittelyt sekä jumppaohjeet ovat tuottaneet tulosta. Ei ole enää niin kankea ja kiero tämä likka.


Iltapäivällä starttailtiin taasen yhdistelmään. Luvassa olikin reipasta rallattelua niin pyörällä kuin juostenkin. Treeni oli mukavan tehokas, se osui ja upposi kyllä juuri siihen mihin pitikin. Yhdessä tekeminen on vaan niin mukavaa. Treenin jälkeen pyörähdettiin suihkun kautta taas valmiiseen pöytään. Tää on sitä luxusta, mistä pidän kun on leirillä; joku muu miettii treenit ja hoitaa tarpeeksi ruokaa pöytään. Näillä leireillä ketään ei kiinnosta ootko lääkäri vai opettaja vai siivooja, näillä leireillä kaikki on triathlonisteja ja puheenaiheet pyörivät luontevasti lajin ympärillä. On niin mahtavaa saada uusia kavereita! Ilta meni taasen omien kämppäkavereiden seurassa höpötellen ja karkkia mutustellen.


Illalla uni ei meinannut tulla silmään, mutta aamulla olisi nukuttanut. En herännyt nimittäin edes kelloon (toki käytän korvatulppia), vaan Marja joutui tulla herättämään. Yksin nukkuessa olisin kyllä nukkunut onneni eli aamu-uinnin ohi. Uinti oli edellistä päivää kevyempi, mutta sisälsi 25m vetoja sekä toki leirikisan, jonka meidän rata vei! Aamupalan kautta lähdimme siivoamaan kämppää ja pakkailemaan, sillä enää oli edessä kuntopiiri sekä lounas. Kotimatkalle lähdimme väsyneinä, mutta hyvin nauraneina.


Omalta osaltani voin sanoa, että leiri oli mainio. Hyviä treenejä, mahtavaa seuraa, itsensä ylittämisiä ja ennen kaikkea triathlonia. Ja pikkuisen toki karkkia. Taisimme jäädä mieliin niinä karkkia syövinä jyväskyläläisinä. :D Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää! 

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Syksystä kevääseen

Kun nyt makaan tässä kotona sängyllä muistelemassa syyskuuta ja sairaalassa oloa, tuntuu se kaikki niin kaukaiselta. Lokakuussa treeneihin palatessa tuntui niin kaukaiselta ajatella sitä päivää, kun saisin tehdä uusia ennätyksiäni, sillä olinhan oikeasti pitkän pätkän tekemättä oikeastaan mitään. Sairastellessa ehdin miettiä monenmoisia asioita ja etenkin kulunutta kautta. Kausi oli ollut mainio, tulokset kisoissa olivat hyviä ja olin tyytyväinen niihin. Mutta kaudesta oli puuttunut juoksemisen ilo. Sen löysin toki siinä viimeisessä mahdollisessa hetkessä ja Tallinnassa juoksin onnellisena.


Sairastaminen tuli oikeasti kuin kreivin aikaan ja jouduin oikeasti lepäämään lisää ja aloittamaan puhtaammalta pöydältä. Jälkikätöisesti ajatellen takki olikin vielä liian tyhjä, eikä mulla olisi ollutkaan annettavaa vielä elokuun lopussa tälle lajille. Syyskuussa sairaalassa maatessa ehti pohtia tulevaa kautta ja ehti kasvattaa motivaatiota. Vähän ehkä kauhulla odotin sitä hetkeä, kun pääsisin palaamaan treeneihin. Kuitenkin treeneihin paluu onnistui mainiosti; muutaman viikon tein sitä mitä teki mieli ja mistä tuli hyvä olo, en miettinyt hetkeäkään, että tekisin ohjelman mukaisesti. Lähdin lopulta tekemään treenejä systemaattisesti, mutta rennolla otteella.



Kyllähän lokakuussa laji kuin laji tuntui pahalta. Tuntui, ettei pääse yhtään mihinkään, vauhdit olivat tippuneet totaalisesti ja meno oli haastavaa. Tein sitten niillä hitaammilla vauhdeilla treenejä ja purin hampaitani yhteen, kun tuntui, että mummotkin menevät ohi. Motivaationi oli kuitenkin mainio ja tiesin mihin tähtään ensi kesänä, joten treeneihin lähtö ja treenien teko olivat (pääasiassa) mukavaa. Tein marras-joulukuussa tietyn uintitreenin, ftp-testin ja kympin testijuoksun, jotta voisin vertailla niiden tuloksia kevään mittaan. Mikä sen paremmin kertoisi kehityksestä kuin testaaminen ja itsensä haastaminen.


Sairastamisen ja tämän hetken väliin mahtuu kaksi kunnon flunssaa eli myös muutaman viikon taukoa treenaamisesta. Väliin mahtui myös runsaasti ulkona ajettuja pyöräkilsoja, jonkun verran sisällä tehtyjä kovia, wattipohjaisia vetoja, juoksua ulkona ja hallissa sekä uintikilsoja yksin ja yhdessä. Tänä talvena sen sijaan hiihtokilsoja ei ole kertynyt juuri nimeksikään. Treenikaverit olivat nyt Espanjan auringon alla, mutta itse päädyin pitämään ihan vain kotona kovempaa testi- ja "leiri"viikkoa töiden ohella. Treenitunteja kertyi karkeasti 16.5, työtunteja 38 ja unta keskimäärin vähän yli kahdeksan tuntia. Viikko sisälsi hyviä kovia uinteja, ftp-testin sekä kympin testijuoksun. Näiden lisäksi tietenkin peekootreeniä mm. 75km pyörälenkin Bilteman hybridipyörällä maantienlaitaa auringon paistaessa ja tuulen tuivertaessa. Testien tulokset olivat oikein positiiviset, kaikilla osa-alueilla on tullut parannusta huimasti lähtötilanteeseen nähden. On ollut ilo jakaa treenikavereiden kanssa näitä hyviä treenejä, kiitos kaikille asianosaisille!