"Tulitsä tänäänkin pyörällä?"

"Tulitsä tänäänkin pyörällä töihin?" "Kyllä, tulin tänäänkin." Hyvin yleinen kysymys töissä tai työpaikkani vieressä olevassa kaupassa, varsinkin jos keli on kylmä, sateinen, tuiskuinen, lämmin, kuuma tai ihan vaan aurinkoinen ja normaali.

Kesän hellekeleillä ei tarvinnut vaatteiden kanssa turjustaa. 

Kuljen työmatkani, n.10.5km suuntaansa, pääasiassa pyörällä. Kelin takia en muista valinneeni kertaakaan autoa tai bussia, syynä ovat aina olleet käytännön asiat, ei keli. On esimerkiksi huomattavasti mukavampaa mennä autolla niinä päivinä, kun menen uimaan aamulla klo 6.30. 

Sadekelistäkin voi nauttia, kun on sopivat vaatteet. 

Mietiskelinpä taannoin mitkä ovat tärkeimpiä asioita työmatkapyöräilyssä. Mielestäni ne ovat:
-vaatteet
-vauhti
-asenne

Kunnon vaatteilla pääsee pitkälle ja itse suosin kerrospukeutumista. Kelien viiletessä päällimmäisenä kerroksena minulla on Trimtexin seuraväreissä oleva ohuehko pyöräilyyn suunnattu takki ja henkselihousut. Tämän alle sitten ladon vaatetta lämpötilan mukaan, alkuun pelkkä t-paita ja pyöräilyshortsit, pakkaskelien kirpsakoituessa merinovilla-alusvaatteita sopivan määrän. Esimerkiksi tänään (pakkasta -22 astetta) takin alla oli tekninen pitkähihainen, ohuempi merinovilla-aluspaita sekä paksumpi merinovilla-aluspaita. Päässä minulla oli kypärälakki ja pipo, sekä tuubihuivi suojaamassa kaulaa ja niskaa ja tietenkin kypärä. Kädet ja jalat ovat itselleni ne herkimmät alueet. Käsissä oli villasormikkaat sekä Hestran rukkaset. Jalassa oli ohuet merinovillasukat ja äitin neulomat pitkät villasukat, talviajokengät (jotka pitäisikin uusia) sekä kengänsuojat. Matkan aikana oli sopivan lämmin, vaikka toki vähemmän yllättäen varvasparat meinasivat vähän jäätyä. Ongelmahan ratkeaisi uusilla, isommilla kengillä, sillä jäisi kenkiin paremmin ilmatilaa.

:)

Työmatkapyöräilyssä on itselle tärkeää se, ettei vauhti ole liian kova. Tykkään ajaa kovaa, mutta kokonaiskuormituksen kannalta sillä on iso merkitys millaista vauhtia ajan. Siksi olenkin opetellut ajamaan maltilla sykemittarin kanssa, enkä (yleensä) lähde kilpailemaan kenenkään kanssa. Työmatka-ajoa kertyy kuitenkin 21km päivässä, yleensä neljänä päivänä viikossa ja ajallisesti tämä tarkoittaa 1-jopa 2h treeniä päivässä (kesäkelistä talven paskimpiin keleihin). Vauhtiin vaikuttaa omalta osaltaan toki myös kalusto. Keväästä kelien niin salliessa alan kulkemaan fixilläni ja kuljen sillä syksylle niin pitkälle kuin keli sallii. Talvet ajan maastopyörälläni. Kaikista märimmillä keleillä kaivan Biltsun pyörän alleni, sillä se on ainut lokaripyörä. 

Talvikelit yllätti lokakuussa. 

• Kolmas tärkeä asia on asenne. Kun on asennoitunut siihen, että kulkee pyörällä, niin ei se ole sen kummallisempi vaihtoehto kuin autokaan. En ole kovinkaan monesti kuullut työkavereilta kysyttävän: "Tulitsä tänäänkin autolla?" :)

Talvella pukeutumiseen menee oma aikansa. Ps. hymyilen myös tässä kuvassa. 

Harden the fuck up

Velominati on julkaissut pyöräilyyn liittyviä sääntöjä. Sääntö numero viisi kuuluu otsikon mukaisesti: harden the fuck up. Sitähän tää treenaaminen aika usein on, on pakko kovistua, jotta voi parantaa suorituskykyä.

Varmana useilla kehityksen esteenä on se, että annetaan periksi kun alkaa tuntua pahalta. Omalla mukaavusalueellaan on kiva mennä, mutta kehittääkö se? Kehittää, mutta nimenomaan sitä mukavuusalueella menoa. Mutta se ei kehitä sitä, että se mukavuusalue siirtyisi kohti kovempia vauhteja tai isompia painoja tai parempia watteja.

Tälle kaudelle olen tehnyt tiettyjä päätöksiä kisojen suhteen, joten #5 on tullut ja tulee tutuksi treeneissä. Altaassa olen koetellut itseäni seuran treeneissä yrittäen pysyä selkeästi kovempien uimareiden perässä. Välillä on tuntunut niin pahalta, mutta voi vitsit mikä tunne olikaan reenin jälkeen, kun olin saanut uitua kovempaa kuin ennen.

Kävin viime viikolla EsportAreenalla tekemässä etelän tiimikavereiden kanssa 8x1000m vetoja. Etukäteen jännitin, sillä valmentajan antamat vauhdit tuntuivat liian kovilta, vaikka ne ihan loogiset olivatkin. Yhdessä tehden ne vedot tuntuivatkin yllättävän helpoilta alussa ja vauhtihan tuli kuin itsestään. Käytännössä kuusi vetoa menikin kivasti. Palautteluväleissä juttelimme mm. siitä, miten kympin juoksu on todella paljon kiinni päästä, sillä yleensä se pää antaa ekana periksi. Veto numero seiskan jälkeen sanoin Artolle ja Alexille, että tekis mieli jättää tähän, että en vaan pääse tota vikaa enää. Hetken suostuttelun jälkeen olin valmis vetämään sen vikanki vedon, sillä tiesin, että tää on enää nimenomaan päästä kiinni. Ja voi vitsit miten mainiolta treenin jälkeen tuntuikaan, kun sain tehtyä sen onnistuneesti.

Viime lauantaina käytiin pitkällä pyörälenkillä. Käytiin ajelemassa uusilla teillä ja myöskin vanhoilla tutuilla. Yks mun suosikki-inhokkipätkä on Peurunka-Vehniä väli, sillä siinä on ylämäkeä ja taas vaan ylämäkeä. Vähän ennen tota pätkää Tero saattoi huomauttaa jotain, mikä viittasi kykyyni antaa periksi hänen seurassaan, kun vähän tuntui pahalta. Koska se oli totta ja siksi kirpaisi, niin aloin polkemaan päättäväisemmin, välittämättä jalkojeni avunhuudoista. Nelostien varrella alkoi sitten jo vähän sumenemaan silmissä, joten katsoin viisaammaksi pysähtyä ottamaan lisäenergiaa.

No mikä oli pointtini? Jos haluat kehittyä, hyppää pois sieltä mukavuusalueelta. Tätä voi soveltaa elämässä monella osa-alueella, ei pelkästään treenatessa, vaikka tässä kirjoituksessa tuonkin tuon treenipuolen esille. Yleensä sieltä mukavuusalueelta poistuminen tuntuu pahalta ja raskaalta ja kamalalta jajaja. Mutta jälkeenpäin fiilis on mainio. Saati sitten seuraavalla kerralla, kun se mukavuusalueelta poistuminen onkin jo helpompaa. Harden the fuck up.

Vuosi 2018 jälkimmäinen puolisko

Heinäkuu:

Kävin karkkitehtaalla.

Kisasin Rokulitriathlonissa voitokkaasti.

Suunnittelin kesälomaamme.

Hikoilin.

Elokuu:

Aloitin lomailun Keski-Pohjanmaalla mökillä.

Osallistuin Tallinnassa täyden matkan kisaan.

Nautin kelistä Hetan (Treeninkestävää) kanssa Tallinnassa.

Lomailin Lapissa ja kalastin tunturissa.

Nautimme lomailusta.

Palasin töihin ja sairastuin kuumeeseen.

Syyskuu:

Olin sairaalassa.

Ja sairaslomalla lopulta yhteensä neljä viikkoa.

Luin muutaman kirjan aikani kuluksi.

Ja lopulta syyskuun lopussa otin muutaman hölkkäaskeleenkin.

Lokakuu:

Ajoin maastopyörää yksin..

..ja yhdessä.

Kävin hirvimetsällä.

Juoksin mäkivetoja.

Teippautin ja sain jalkani kuntoon fysioterapeutti Tomi Rasinmäen avulla. 

Marraskuu:

Perehdyin wattipolkimilla treenaamisen saloihin.

Kävin salilla. 

Kävimme pyöräretkellä ystävien kanssa.

Sairastuin nuhakuumeeseen.

Joulukuu:

Nautin juoksemisesta.

Kävin töissä (oikeasti koko vuoden).

Rentouduin Stam1nan keikalla ennen joululomaa.

Nautin joulusta anoppilassa ja vanhemmillani.

 Ja osallistuin uuden vuoden aattona kympin juoksukisaan.