Velominati on julkaissut pyöräilyyn liittyviä sääntöjä. Sääntö numero viisi kuuluu otsikon mukaisesti: harden the fuck up. Sitähän tää treenaaminen aika usein on, on pakko kovistua, jotta voi parantaa suorituskykyä.
Varmana useilla kehityksen esteenä on se, että annetaan periksi kun alkaa tuntua pahalta. Omalla mukaavusalueellaan on kiva mennä, mutta kehittääkö se? Kehittää, mutta nimenomaan sitä mukavuusalueella menoa. Mutta se ei kehitä sitä, että se mukavuusalue siirtyisi kohti kovempia vauhteja tai isompia painoja tai parempia watteja.
Tälle kaudelle olen tehnyt tiettyjä päätöksiä kisojen suhteen, joten #5 on tullut ja tulee tutuksi treeneissä. Altaassa olen koetellut itseäni seuran treeneissä yrittäen pysyä selkeästi kovempien uimareiden perässä. Välillä on tuntunut niin pahalta, mutta voi vitsit mikä tunne olikaan reenin jälkeen, kun olin saanut uitua kovempaa kuin ennen.
Kävin viime viikolla EsportAreenalla tekemässä etelän tiimikavereiden kanssa 8x1000m vetoja. Etukäteen jännitin, sillä valmentajan antamat vauhdit tuntuivat liian kovilta, vaikka ne ihan loogiset olivatkin. Yhdessä tehden ne vedot tuntuivatkin yllättävän helpoilta alussa ja vauhtihan tuli kuin itsestään. Käytännössä kuusi vetoa menikin kivasti. Palautteluväleissä juttelimme mm. siitä, miten kympin juoksu on todella paljon kiinni päästä, sillä yleensä se pää antaa ekana periksi. Veto numero seiskan jälkeen sanoin Artolle ja Alexille, että tekis mieli jättää tähän, että en vaan pääse tota vikaa enää. Hetken suostuttelun jälkeen olin valmis vetämään sen vikanki vedon, sillä tiesin, että tää on enää nimenomaan päästä kiinni. Ja voi vitsit miten mainiolta treenin jälkeen tuntuikaan, kun sain tehtyä sen onnistuneesti.
Viime lauantaina käytiin pitkällä pyörälenkillä. Käytiin ajelemassa uusilla teillä ja myöskin vanhoilla tutuilla. Yks mun suosikki-inhokkipätkä on Peurunka-Vehniä väli, sillä siinä on ylämäkeä ja taas vaan ylämäkeä. Vähän ennen tota pätkää Tero saattoi huomauttaa jotain, mikä viittasi kykyyni antaa periksi hänen seurassaan, kun vähän tuntui pahalta. Koska se oli totta ja siksi kirpaisi, niin aloin polkemaan päättäväisemmin, välittämättä jalkojeni avunhuudoista. Nelostien varrella alkoi sitten jo vähän sumenemaan silmissä, joten katsoin viisaammaksi pysähtyä ottamaan lisäenergiaa.
No mikä oli pointtini? Jos haluat kehittyä, hyppää pois sieltä mukavuusalueelta. Tätä voi soveltaa elämässä monella osa-alueella, ei pelkästään treenatessa, vaikka tässä kirjoituksessa tuonkin tuon treenipuolen esille. Yleensä sieltä mukavuusalueelta poistuminen tuntuu pahalta ja raskaalta ja kamalalta jajaja. Mutta jälkeenpäin fiilis on mainio. Saati sitten seuraavalla kerralla, kun se mukavuusalueelta poistuminen onkin jo helpompaa. Harden the fuck up.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti