Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..

Niin taisi käydä nimittäin aika monelle viime viikon loppuna Jukolan viestissä. Keli oli aikalailla karmea koko viikonlopun. Onneksi suunnistajia ei ole tehty sokerista ja kaikesta huolimatta suurin osa taisi olla hyvin iloisella mielellä kelistä huolimatta. Nyt kuitenkin omaan Venla-tarinaani seitsemännestä aloituksesta. Torstain iltarastitkin olivat menneet niin metsään kuin olla ja voi, joten etukäteen mielessä oli, että mitenhän selviänkään vaihtoon asti. Tosin olen kuullut huippujenkin suusta, että huono kenraali tietää hyvää ensi-iltaa.

Tätä herkkua oli tarjolla. 

Perjantaina töiden jälkeen suuntasin Mikkeliin veljelleni, jotta voisimme yhdessä lauantaiaamuna suunnata Lappeenrannan Raippoon. Lauantaiaamuna heräsin jo ennen kellonsoittoa ja puuhailinki itseäni valmiiksi. Rinkka painoi liikaa ja kauhulla odotin kolmen kilsan kävelyä kisakeskukseen rinkan ja repun kanssa. Perillä Raipon (lopulta kuuluisilla) pelloilla odottelikin aurinkoisen lämmin keli. Se vaan kerkesi kisakeskukseen päästyämme muuttua pilviseksi ja sadetta odottavaksi. Teltat saatiin pystyyn myrskyisen tuulisessa säässä ja olikin aika siirtyä nauttimaan kisaravintolaan lounasta.

Kuivana ja valmiina lähtöön!

Teltalla vaihdoin vaatteeni kisakamppeisiin ja numerolappua rintaani asetellessa manasin, että miksi ne on niin pitkiä ja huonolaatuisia. Keli oli tuulinen, mutta ei sentäs satanut. Sisäänmenoporteilla se iski, se tuttu pieni kauhunsekainen jännitys. Miksi olinkaan taas toivonut aloitusosuutta, jossa alun joutuu juosta sen minkä kintuista pääsee, jottei jää sumppuihin. Miksi halusin taas etsimään satojen (päättömänä juoksevien) seuraan ensimmäisiä rasteja? Karistin ajatukseni muualle ja keskityin verryttelemään huolella kohmeisia jalkojani. Viimein koitti onneksi aika asettautua lähtöriviin. Kun sain kartan käteeni, karistin ajatukset muista asioista kauas pois. Olin vain minä, kartta ja noin 1350 muuta venlaa.

Lähtölaukas ammuttiin ja kirmaisin matkaan. Juoksin ja ohittelin, en välittänyt kartasta. Halusin olla hyvissä asemissa, kun tultaisiin kapeammalle uralle. Aloin myös vilkuilla kartasta, missä on K-piste ja ensimmäinen rasti. Nappasin suunnan K-pisteeltä ja rymistelin muiden naisten kanssa tiheikköön. Juoksin suunnalla kohti ykkösrastia ja toivoin, että en menisi kauheasti vikaan. Tiesin, että rastimäelle tultaessa saisin vähän paremmin kiinni kartasta ja niin sainkin. Silti ajauduin ensin väärälle hajonnalle tarkastamaan, että rasti ei ole omani. Tein harvinaisen tempun; en sännännyt päättömänä sinne tänne vaan pysähdyin ja luin karttaa. Osaisinpa olla aina niin fiksu, sillä paikansin rastini hetken päästä lähettyviltä ja leimasin tyytyväisenä. Kakkoselle lähdin vähän huolimattomasti ja se kostautui, en ollutkaan aivan kartalla, joten tein hölmön koukauksen väärälle hajonnalle epävarmuuksissani. Tajusin kyllä heti missä olen, joten kaarsin nopeasti omalle hajonnalleni. Kolmannelle rastille suunnatessa tiesin uran leveydestä, että siinä taitaa olla eka telkkarasti. Tarkkavaiset työkaverinikin bongasivat minut siellä leimaamassa. Huomasin, että juoksu kulkee ja metsään oli tullut helpolla kivat urat, joilla pääsin etenemään hyvin ja aika kovaakin. Vitos-kutosvälillä aloin ihmettelemään, että mikäs ryske tuolta kuuluukaan niin siellähän meni hirvi likeltä ohi. Kutos-seiska välillä laskettelin pyllymäkeä, kun oli sen verran jyrkkää. Seuraavalla rastivälillä ajatuksiin tuli jo, että kylläpä sujuu hyvin. Karistin kuitenkin ylimääräiset ajatukset pois ja keskityin pinkomaan vähän lujempaa. Laajavuoren mäissä juoksentelusta on selkeästi ollut apua, sillä ylämäet tuntuivat kulkevan sen verran hyvin. Rasti toisensa jälkeen eteni suoraviivaisesti, en hakenut enkä tehnyt virheitä. 14. rastille mennessä huomasin edessä tiellä juoksemassa tutun kilpakumppanin. Päätin, että tänään voitan hänet. Tokavikalla rastilla pellolla olin jo sauttanut hänet, mutta päädyin vielä toviksi peesailemaan ja vetämään henkeä ennnen loppuviitoitusta. Paha olo alkoi hiipiä kehooni, mutta en antanut sen häiritä. Ylikulkusillan jälkeen ohitin tämän kilpakumppanin ja tulin vaihtoon sijalla 244. Sijoituksellisesti tuo ei ollut paras aloitukseni, mutta kokonaisuutena voisin laskea yhdeksi parhaimmista suunnistuksistani about ikinä. Juoksu ja ajatus kulkivat yhdessä, eikä kumpikaan lähtenyt sooloilemaan. Keskittymisestäni kertoo se, että en vieläkään tiedä, millainen keli oli kun itse suunnistin. Joukkueemme teki mainiot juoksut ja hilasimme itsemme lopulta 183. sijalle, Paransimme siis roimasti sijoitusta edellisvuodesta.

Sain telkkariaikaa vaihdossa!

Päällimmäisenä muistona Jukolasta on märkyys. Vettä satoi ja myrsky riepoi kisa-aluetta. Keli ei todellakaan suosinut, mutta se ei sitkeäitä suunnistajia haitannut. Näin paljon onnellisia ihmisiä. Itsekin vietin aikaa paljon teltassa, sillä pihalle ei huvittanut mennä. Odotin kauhun sekaisin tuntein aamua, silläe dessä olisi vielä Jukolan kuudes osuus. Keli oli kamala eikä oikeastaan ollut motivaatiota lähteä uudelle reissulle. Tähän väliin jo kerrottakoon, että tämä kyseinen Jukola-joukkue keskeytti kolmannella osuudella, joten mun oli helppo tehdä päätös, etten lähde kiertämään reittiä. Päätavoitteeni ovat kuitenkin vasta edessä päin, enkä huvin vuoksi halunnut mitään flunssaa.

Uitettu rotta tässä moi. 

Jos venlojen lähtö on hieno, niin Jukolan lähtö se vasta mahtava onkin. Se valomeri, kiiltomato, joka lähtee etenemään kohti K-pistettä, se on mahtava. Kävin ihastelemassa lähdön, mutta siitä suuntasinkin nukkumaan ja siinä vaiheessa siis odottelemaan omaa lähtöä. Aamuyöstä herätessäni tarkastin joukkueen tilanteen ja totesin tuon edellä mainitun keskeytyksen. Paremmalla ilmalla olisin ehdottomasti käynyt nauttimassa metsässä rauhallisella tahdilla, mutta nyt järkeilin toisin. Ja hyvä niin, sillä tärkeät kisat ovat vasta edessä päin!

Kuukausi starttiiin

Nii, tasan kuukausi Vierumäen starttiin. Millä mietteillä lähden viimeiseen kuukauteen? Joko Joroinen jännittää? Osaanko polkea, osaanko uida, jaksanko juosta? Onko nyt paniikin paikka jo?!?

Ensimmäinen maantiefillarini Koitelinkoskella. 

Mieli on tyyni. Talven aikana on kerätty peruskuntoa ja vähän nopeuttakin. Kevään aikana niitä on koitettu siirtää parhaan mukaan kohti lajia. Tiistain seuratriathlontreeni antoi osviittaa siitä, miten kaikki kolme lajia sujuvatkaan yhteen pötköön. Toki matkat olivat ennemminkin supersprinttimäisiä (n.400m+16km+3km), mutta kyllä niistä selvisi kuinka kulkee, sujuuko vaihdot jne. Viikon päästä lauantaina testaillaankin sitten triathlonmeininkiä perusmatkaa vastaavalla matkalla (1500m hallissa+n.40km+n.13.5km). On mukavaa tehdä tälläinen kovempivauhtinen veto vielä ennen Vierumäen starttia. Tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin (koputtaa puuta..) ja loppuun asti olisi tarkoitus säilyttää maltti, jotta Vierumäellä ja Joroisilla nähtäisiin paras mahdollinen Hansu.

Yöttömän yön maisemissa, tänne mieli halaja, mutta kisaillaanpa nyt ensin.

Joroinen, tuo kauan odotettu Joroinen. Mielessäni oon useasti jo ollut siellä, mutta vielä 1.5kk odotellaan, että oikeasti ollaan siellä. Vielä jännitys ei ole päässyt iskemään. Tämän viikon hyvin sujuneet treenit ovat antaneet uskoa, että hyvin siellä sujuu. On ollut niin ihanaa päästä avoveteen, uinti maistuu ja kulkee. Pyörä ja juoksukin kulkee oikein mukavasti, joten eipä tässä auta panikoida. Edetään vaan suunnitelman mukaan. 

Skumppalasilliset Virpiniemen kisan voiton jälkeen. :)

Tänään tein naapurin kanssa n.64km pitkän pyörälenkin ja siihen päälle 5km juoksua. Meno oli helppoa ja letkeää, treeniseurani totesikin kun lähdettiin juoksemaan, että älä oo noin ylipirteä. Olin vain niin iloinen, kun treeni kulki niin hyvin ja helposti. Mieli on levollinen ja onnellinen. Oon saanut viimein sovitettua treenini ja työni (huomaa järjestys) niin, että jaksan hyvin molemmat. Nyt vaan kohti kesäkuuta ja hyviä treenejä. :)