Lupasin kirjoitella toukokuisesta triathlonkisailusta. Kisahan toteutettiin Raatin uimahallissa uiden 1500m, Iihin pyöräillen 40kilsaa ja Iissä n. 14km lenkki juosten. Tuohon mennessä olin oppinut uimaan, pyörää oli tullut ulkoilutettua eikä ne juoksulenkkaritkaan ollut homehtumaan päässeet.
Heräsin kisaa edeltävän yönä kaameaan vesisateeseen ja kyllä ketutti. Aamuyöllä unikaan ei oikein meinannut tulla uudelleen silmään ja mietin, että miten uusi asia voikaan jännittää niin kovin. Lopulta kuitenkin torkahdin toviksi ja sain nauttia aamupalan huonosti levänneenä. Uimahallin pihalla jutustelin muiden kisaajien kesken, olisiko meitä yhdeksän starttiviivalle asettunut. Itselle tavoitteena oli selvitä kunnialla uinnista, pyöräily ja juoksu menisivät siinä sivussa. Ja tarkoitushan on kisata vain itseään vastaan, vai mitenkähän se nyt olikaan, kröhöm. Mutta hypätäänpä nyt siihen itse kisaan.
Uinti jännitti hulluna, meitä taisi uida viis samalla 25m radalla, joten ahdasta oli. Lähdön jälkeen meinasi iskeä paniikki, liikaa ihmisiä, happea ei muka saanut, ahdisti, paniikki, iik. Uin rintaa jonku tovin ja yritin aina uudelleen siirtyä vapaauintiin. Lopulta sekin alkoi sujua, kunhan muisti ottaa happea vaan toiselta puolelta, jottei tullut vedet suuhun joka kerta. Ja niin matka eteni. Jossain vaiheessa hoksasin, että kovemmat uimarit läks viereiseltä radalta, joten siirryin sinne jatkamaan. Ja en muuten noussut edes vikana altaasta, uus enkka oli jotain 37-38 minsan tienoilla ilmeisesti. Pukkarissa vaatteet niskaan ja vessan kautta pyörälle.
Pyöräillessä lähdin erään kaverin peesiin, mutta totesin kilsan jälkeen, että mulla kulkee paremmin. Sanoikin jälkeenpäin, ettei uskaltanut mun vauhtiin lähteä. Pyöräily oli kylmä, vettä tais tihuutella tai ainakin sitä roiskui pyörästä. Tsemppasin itteeni koko matkan, jotta vauhti pysyisi hyvänä. En ollut ennen pyöräillyt noin kauaa noin kovaa. Geelejä tankkasin tasaisin väliajoin. Ennen kuin tajusinkaan, niin olinkin jo kääntymässä Iihin johtavalle kevyen liikenteen väylälle. Vaihtomestalle polkiessa tuli tiepätkällä juoksijoita vastaan taisin olla siinä vaiheessa viidentenä, olin siitä hyvin yllättynyt ja tyytyväinen. Vaihtopaikalla vaihdoin käytännössä alaosaston vaatteetkin kokonaan, sillä ne olivat likomärät. Mieheni tunki energiapatukan suuhun ja sitten kohti juoksuosuutta.
Jalat tuntui tönköiltä, meno hirveän typerältä, mutta mieli oli hyvä. Eka kilsa taittuikin muistaakseni melko vikkelään. Sitten alkoi tympeä puurtaminen, tuntui, ettei kilsat etene. Yhden piiiitkän suoran toisessa päässä havaitsin juoksijan. Mietin, että voisiko se olla joku meistä. Ja mulle kasvoi pirun sarvet. Olen henkeen ja vereen kilpailuhenkinen, joten päätin, että otan sen selän kiinni. Ja kyllähän se lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Päästiin vissiin jo lähemmäs Iin keskustaa, olisko matkaa ollut jäljellä viitisen kilsaa, kun ohitin tän kilpakumppanini. Hältä kuulin, että edessä menevään olisi parisen minuuttia. Jatkoin hyvällä vauhdilla eteenpäin ja näinkin edessäni aina välillä vilahtavan juoksijan hahmon. Matka vaan loppui kesken, mutta maaliin saavuin neljäntenä. :)
Olin todella tyytyväinen, ylitin itseni ja löysin lajin, josta pidän. Ihanaa itsensä kiduttamista ja haastamista. Tajusin, kuinka paljon laji vaatiikaan fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös psyykkisiä ominaisuuksia. Siinä vaiheessa kun kroppa halusi lopettaa, vaadittiin mielenlujuutta, jottei lopettaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti