Muisteloiden hetki

Kuopio-Jukolassa 2014 Venlojen lähtöä ennen.

Vaikka triathlon on vienytkin pikkusormen lisäksi koko käden, niin silti jalat vipattaa myöskin rakkaan harrastukseni suunnistuksen suuntaan. Suunnistus on kuitenkin se laji, josta tää urheiluinnostus jatkui aikanaan vuonna 2007. Muksuna hiihdin kilpaa noin 12-vuotiaaksi, sitten tuli stoppi, ei kiitos enää. Siinä välissä oli pitkä tauko urheilusta, mutta vuoden 2007 keväällä isoveljeni sai mut pelaamaan Suunnistussimulaattori-peliä tietokoneella. Siitä innostuneena lähdin iltarasteille D-rataa (eli helpointa) kiertämään. Lainasin toiselta isoveljeltäni emitiä sekä kompassia ja lähdin intoa puhkuen metsään. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes piti mennä maaliin. Lähdin 180 astetta väärään suuntaan, en ymmärtänyt kartasta oikeastaan mitään ja seikkailin ylimääräisen puoli tuntia. Maaliin päästyäni sanoin, että en enää ikinä suunnista. Seuraavalla viikolla lähdin kuitenkin etsimään rasteja ja tällä kertaa ne löytyivät hyvin. Ja siitäpä se sitten lähtikin, pikkusormen lisäksi meni koko käsi ja puolet jaloista.

2011 Salossa, sinä vuonna huhtikuussa oli lunta reilusti suunnistuskauden alussa.

Suunnistukseen on liittynyt ylä- ja alamäkiä niin kuin urheiluun kuuluukin kuulua. Alkujaan painoakin oli reippaasti enemmän, joten oli myös raskasta urheilla. Poikaystäväni, nykyisen aviomieheni, kanssa muutettua yhteen, alkoi terveellisemmät elämäntavat saada paremmin otettaan kuin vanhempien luona ja painokin putosi normaalipainolukemiin. Painon pudottua urheilu oli mielekkäämpää ja itse asiassa vuonna 2011 juoksin ekan kerran puolimaratonin noin 1.50, oikeasti noin sata kertaa paremmin mitä silloin ajattelin. 2012 oli suunnistuksellisesti paras mahdollinen kausi, silloin kisasin naisten pääsarjassa ekaa vuotta. Talvella tein paluun myös hiihtoladuille, ja vaikka menestystä ei tullut niin nautin kun sain haastaa itseni. Hiihtosuunnistus olikin lajina mieluisampi, kuin pelkkä hiihto.

Hiihtosuunnistustakin kokeilin.

Kovan talven jälkeen suunnituksiinkin saapui hyvin treenannut neitonen. Paikallisella tasolla mut tiedettiin, hyviä sijoja ropisi, vaikka liekkö koskaan voittoa kumminkaan muusta kuin viestijutuista. Kauden kohokohta oli, kun pääsin SM-sprintissä A-finaaliin juoksemaan. Tasaisen kauden päätteeksi mut palkittiin myös aluemestaruusrankissa voitolla. Kausi oli mahtava, fiilikset sen mukaiset ja olin varma, että seuraavasta vuodesta tulisi yhtä hieno. Mutta kuinkas kävikään..

Pettymys paistaa ilmeestä.

Välillä kulki hyvin, meno oli mukavaa. Mutta suurimmaksi osaksi meno oli huonoa, musta tuntui etten jaksa, en osaa, enkä pysty. Monet itkut tuli itkettyä, mietittyä mitä teen väärin, miksi ei kulje vaikka treenaan paljon. Pää ei pysynyt kasassa kisoissa ja epäonnistumisten jälkeen itsetunto kisaamiseen laski ja laski. Syksykesällä heitinkin hanskat tiskiin ja päätin, että pakottamalla tästä ei tuu mitään. Totaalilepoa, urheilemaan ei mennä jos ei todella halua ja ennen kaikkea ajatuksia johonkin muualle kuin kisaamiseen.

Mun sielu myytiin Lapin lumoon kesällä 2013. <3

Mun miehen äiti omistaa yllä olevan mökin Käsivarren Lapissa. Tuo kesä oli ensimmäinen kun käytiin Lapissa, mä olin käynyt tätä ennen Levin korkeudella kerran. Lapissa vaan nautin, kalastin, ihailin, ihastuin, rakastuin, rentouduin.. Pääsin eroon stressistä urheilua kohtaan ja päätin, että nyt nautin urheilusta, en tee siitä pakkoa, en tee kisaamisesta pakkoa. Hiljalleen vuoden kuluessa loppuun ymmärsin, että olin ajanut itseni ylikuntoon ja siitäpä sitten palauduttiin hitaasti ja ennen kaikkea siitä noustiin hitaasti takaisin. Seuraavalla kaudella (2014) koettiinkin urheilullisesti hiljaisempi kausi, jonkinlainen säännöllinen treeni oli, mutta tein ja kisasin enemmän fiilispohjalta. Ja ennen kaikkea silloin kuin kerkesin. Vuoden sisällä nimittäin koettiin omat valmistujaiset, appiukon sairastuminen ja kuolema, mieheni siskon ylioppilasjuhlat, veljeni tytön rippijuhlat, toisen veljeni tytön ristiäiset, synttäreitä, omat häät ja kaverin häät. Omien häiden vuoksi kisaaminen oli vähän toisarvoisessa asemassa, sillä järjestelin häitä täältä Oulusta käsin tuonne kotipaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle.

Onnellinen päivä <3

Keväällä 2015 urheilu kokikin käännekohdan, kun mies etsi mulle uintitekniikkakurssin automatkan aikana, parin viikon päästä valitsi ensimmäisen maantiefillarini (joka nyt syksyllä päivittynytkin) ja oli seuranani lenkeillä. Siitä alkoi uusi luku elämässäni, se hetki kun uusi laji on vienyt pikkusormen lisäksi enemmän. Olen kasvanut urheilijana vuosien saatossa aikuiseksi, joten luultavasti olen osannut ottaa opikseni kauden 2013 tapahtumista enkä tee samoja virheitä uudelleen. Valmennuksen myötä olen saanut tekemiseeni järkevyyttä, säännöllisyyttä ja intoa. Olen oppinut tuntemaan ja kuuntelemaan itseäni paremmin. Ja vaikka triathlon onkin vienyt sydäntäni, on siellä aina tilaa myös suunnistukselle. Suunnistusvuoden kohokohta, joulu ja juhannus, on ehdottomasti Jukolan viesti, josta mua ei kyllä saa pois millään, joten Lappeenrannassa nähdään!

Paimio-Jukola 2015 ja onnellinen suunnistaja polkemassa kisakeskukseen.