Joroisten puolimatka joukkueena

Joroisten viikonloppu oli ja meni. Tänä vuonna en ollut taistelemassa mitaleista ikäluokkani SM-kisassa, sillä Tallinnan kisaan oli aikaa enää pari viikkoa. Mutta Joroista ei jätetty väliin. Jo talvella ajatuksissani oli, että saisinpa kasaan joukkueen, jossa voisin itse pyöräillä. No juoksuun olikin heti selkeä ajatus; tietenkn veljeni. Mutta uimari tuotti pähkäilyjä ja pyörittelyiden jälkeen meidän seuran ja saman valmennustiimin Kaisa täydensi joukkuetta. Niinpä starttasimme Melkein sisarusparvi -nimisenä joukkueena matkaan!

Kymmenen päivän ennusteet toivat jännitystä elämään. Alkuun näytti hellettä ja tukalaa menoa siis. Märkäpukukieltoakin alettiin pelkäämään.Auringonpaisteesta käännyttiinkin ukkoskuurojen kautta vesisateeseen. Märkkärikielto tuli SM-sarjoihin, mutta kuntosarjassa sitä sai käyttää. Lopulta ukkostakaan ei esiintynyt, mutta vettä saatiin senkin edestä. Onneksi oli sentään muuten lämmintä.

Uinnissa Kaisa lähti liikkeelle rohkeasti ilman märkkäriä. Hyvän uinnin hän tekikin ja pääsin pyörällä matkaan hyvissä asemissa. Pyöräilyyn olin varannut mukaan samoja eväitä ja kamppeita kuin Tallinnassakin tulisi olemaan. Juoksin pyörän kanssa tuttua mäkeä ylös sukkasiltaan. Huomasin jo matkalla, että toinen kuminauha oli irronnut ja toinenkin lähti jossain pompussa. Noo, eipä annettu haitata, kyytiin vaan ja menoksi. Kiihdyttelin vauhtia ja laitoin kenkiä kiinni, mutta eihän ne meinanneet millään mennä kantapäästä kunnolla. Meinasi jo turhauttaa, mutta sain lopulta ne kunnolla jalkaan. Sitten vaan ajoasentoon ja polkemaan. Aika paljon sai alussa mennä vasenta kaistaa ohittaen kuntosarjalaisia, jotka olivat lähteneet samaan aikaan kuin joukkueetkin. Fiilis oli niin hyvä, oli hauskaa ajaa menemään ja nauttia matkasta tietäen, että puolimaratonia ei tarvitse mennä juoksemaan. Tikkujen väliin viritetty pyörämittari piti huolen, että vauhti ei päässyt hyytymään ja energiaa tankkasin säännöllisesti. Jotenkin ihan hujauksessa oltiinkin Rantasalmen pään käännytyksessä (viime vuoteen verrattuna reitti oli muuttunut yhdestä kiekasta kahteen kiekkaan) ja sai ajella jo takaisin päin. Pidin mielessä vaan, että pyöritys on hyvää, kadenssi pysyy sopivana ja en päästä itseäni löysäilemään. Ohittelin aika paljon, mutta niin myös minua ohiteltiin. Erään miehen kanssa itse asiassa koko matkan vaihdeltiin paikkoja, hän paineli ylämäissä ohi, mutta minä painoin alamäissä ohi. Välillä toinen pääsi kauemmaskin karkuun, kunnes taas toinen otti kiinni. 

Toiselle kiekalle saatiinkin sade seuraksi. En kyllä suoraan sanottuna muista kunnolla tuosta toisesta kiekasta. Satoi ja ajoin. Jossain välissä huomasin, että jalka painoi ja tajusin, että energiaa on otettava hitusen tiuhemmin nyt. Kastuin. Ei ärsyttänyt, oli edelleen kivaa, sillä sade oli lämmintä. Ajatuksissani laskeskelin, että saanko alitettua 2.30. En päässsyt koskaan oikein puusta pitkälle ja ajattelin, että vaan ajan menemään. Yritin muistaa, ettei jalkoja tarvi säästellä juoksua varten, vaan voin ajaa kovempaa huolettomammin. Toista kertaa Varkauden suuntaan mäkeä kavutessa tympäsi hetken. Onneksi sekin mäki tuntui noin sata kertaaa helpommalta kuin kaksi vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Kohta oltiinkin jo mäen päällä ja sieltä saikin mukavasti lasketella alaspäin ja kohti vaihtopaikkaa. 90 kilometriä tuntui menevän niin äkkiä. Mietin, että mitenhän parin viikon päästä, kun matka tuplataan ja saan alle suorittaa uinnin ja päälle juosta maratonin. No, pyörän päältä pois, juosten pyörä telineelle ja numerolappua jo matkalla irti, että sen voipi antaa eteenpäin velipojalle.

Olihan reissu! Märkää, mutta lämmintä. Ja tavoiteaikakin alittui, pyöräilyn aikani oli 2.28.59. Aika parani edellisvuoteen verrattuna noin seitsemän minuuttia, toki reitti oli hivenen eri. Lähdin sukkasiltaan kulkemaan kohti oma huoltoa, jossa mieheni olisi ja jossa itse sitten huoltaisin veljeni juoksuosuuden. Joku pikkulapsi äidilleen ihmettelikin, että miksi tuo kulkee sukkasiltaan. Veli juoksi mainion puolimaratonin, aikaa kului n.1.35. Loppusijoituksemme oli 15/38.

Nyt ajatukset on käännetty Tallinnaan. Ennusteita on tiirailtu, vaikka tokihan ne ehtii muuttua vielä edellisenä päivänäkin. Viimeisiä treenejä on tehty ohjelman mukaisesti ja olo on hyvä. Heinäkuun alussa mietin, että voi kun elokuu ei tulis nopeasti, en oo valmis täyteen matkaan. Nyt olo on valmis ja odotan innolla tulevaa matkaani. Matka tähän päivään alkoi 2.8.2015 Virpiniemi triathlonissa. Silloin sanoin: "Hulluja ne on ne, jotka täyden matkan suorittaa. Ikinä en kyllä itse osallistu täydelle matkalle.". Kuitenkin viime keväänä ja kesänä se ajatus lähti kytemään ja noin kolme vuotta ensimmäisestä kisastani pyörrän enikinä-päätökseni. Toki, edelleen olen sitä mieltä, että hullujahan ne täyden matkan menijät on. Kuitenkin: