Blogihiljaisuuden syy

Tallinnan jälkeen palailin pikku hiljaa treenien pariin, uusi kausi ja uudet kujeet pyöri mielessäni. Töihinkin palasin kesäloman jälkeen elokuun viimeisellä viikolla.

Perjantai 31.8. käynnistyi kuin mikä vaan perjantai, viikonloppu ja hyvät pyöräilykelit tiedossa! Ensimmäinen työviikko loman jälkeen olisi pian pulkassa. Muutamaa tuntia myöhemmin olo olikin huono ja oli pakko lähteä lepäämään kotiin. Kuume kipusi yllättäen ja salakavalasti vieraakseni, sängystä tuli uusi paras ystäväni. Ja kirjoista.

Siinä vaiheessa en vielä osannut aavistaa, että tällä kertaa sairastettaisiin pidemmän kaavan kautta. Maanantaina jouduin lähtemään työterveyden kautta päivystykseen ja sieltä vielä osastolle. Osastolla tuli vietettyä lopulta kymmenen päivää kahdella eri reissulla ja sairaslomalla olin melkein neljä viikkoa. Treeniohjelma sai jäädä tauolle ja keskityin vaan lepäämään sekä lukemaan.

Onneksi tämä tuli vasta nyt eikä esimerkiksi ennen Tallinnan starttia. Nyt on kuitenkin ollut paras aika sairastaa, kun edellinen kausi on ohi ja uusi vasta alkamassa. Sairasloman aikana tuli luettua 12 dekkaria ja katseltua pari sarjaa. Nukuttuakin tuli normaalia enemmän. Kolmannella saikkuviikolla sain luvan käydä kävelyillä ja kylläpä vaan virkisti mieltä, kun ei tarvinut olla vaan neljän seinän sisällä. Töihin palasin tämän viikon torstaina. Tällä viikolla olen myös käynyt vähän pyöräilemässä maastossa ja eilen kävin hölkkäämässä kolme kilsaa poluilla. Pienin askelin palaillaan kohti treenejä, jotta ei tulisi mitään takapakkia. Toipilaana mennään vielä tovi, mutta eiköhän täältä palailla entistä kovempana takaisin.

Ylimenokausi

Tallinnan kisan jälkeen oli aika pitää ylimenokausi eli ns. lomaa treenaamisesta. Itselleni tämä kolmen viikon jakso ajoittuu 100% kesälomalleni ja tästä on nyt viimeinen viikko menossa. Ylimenokaudella on tarkoitus nollata edellisen kauden kuormitusta niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Kuinka itse toteutin tätä?

Sunnuntaina 5.8. ajelimme Keski-Suomeen jatkaaksemme matkaamme maanantaina mökillemme Käsivarren Lappiin. Ajomatka oli pitkä, mutta sopivilla tauoilla höystettynä ei paha. Ja kyllähän tuo Lapin kauneus palkitsi taas kulkijat. Mökillä elämä asettui omiin uomiinsa; nukkumaan mentiin kun nukutti ja herättiin, kun herättiin. Unta tulikin kahden viikon aikana Lapissa keskimäärin vähän yli 10 tuntia yössä. Tavallisena työviikkona itselläni unta kertyy keskimäärin vajaa kahdeksan tuntia yössä. Uni on myös ollut keskimääräistä rennompaa ja syvempää; stressitekijäthän olivat minimissään loman ansiosta. Eli lomalla on palauduttu kunnolla ainakin unen puolesta.

Mökillä en myöskään kantanut huolta treeneistä, olin jo lähtiessä päättänyt, että jos tekee mieli tehdä jotain niin sitten tehdään, mutta jos ei tee, niin sitten ei tehdä. Urheilua urheilun merkityksessä en harrastanut ollenkaan. Sen sijaan hoidimme isovanhempien klapit sisälle, kiskoimme pajuja juurineen mökin pihapiiristä, kampesimme isoja kiviä edestä pois, kävimme kalareissuilla, kävimme tallustelemassa tunturissa jne. Eli toimettomana en möllötellyt koko kahta viikkoa. Kaikki tämä oli mukavaa vastapainoa sille tavalliselle treenaamiselle ja tekikin fyysiselle puolelle oikein hyvää heittäytyä vapaalle.

Entäs se henkinen palautuminen treenikaudesta? En sano, että treenikausi olisi aina ollut ruusuilla tanssimista ja menneeseen kauteen kuului huonoja hetkiä. Mutta vastoinkäymiset ovat kasvattaneet luonnetta ja Tallinnassa nähtiin vahvempi ja itsevarmempi minä. Lapin luonnossa kulkiessa mieli pääsi vaeltelemaan vapaasti ja pääsin irroittautumaan urheilijaminästäni.

Toki keskusteluissa vilahteli menneen kauden mietiskelyä ja niiden onnistumisten kertaamista. Toki myös kehityskohteita mietiskeltiin ja mietiskelin itsekseni. Tahkon kisaa seuratessa (eli viikko Tallinnasta) alkoi myös mieli halajamaan urheilun pariin. Ajatukset tulevasta kisakaudesta alkoivat hahmottumaan päässäni ja lopulta myös sähköpostilla valmentajille. Uudet askelmerkit on annettu eteenpäin ja niitä kohti lähdetään ensi viikolla. Tällä viimeisellä lomaviikolla on palailtu treenien pariin ajatuksella tehdään mitä huvittaa. Ensi viikosta alkaen luetaan taas ohjelmasta, mitä tulisi tehdä, jotta ensi kesänä oltaisiin valmiita ottamaan vastaan uudet haasteet.

Wish it, dream it, do it - Tarina Tallinnan kisasta

2.8.2015. Jännitin meren ääressä Haukiputaan Virpiniemessä kisainfossa. Puolet asioista meni ohi korvien, sillä jännitin ihka ensimmäistä oikeaa triathlonstarttiani. Muutamaa tuntia myöhemmin ylitin maaliviivan sarjani voittajana, itseni voittajana. Olin antanut lajille pikkusormen ja varmoin ottein se kiskoi minua syvemmälle ihmeelliseen maailmaansa.

4.8.2018. Seisoin varmana lähtökarsinassa meren ääressä odottamassa starttiani. Pieni jännitys kutkutti vatsassa, mutta enemmänkin olin innoissani. Edessä olisi elämäni pisin yhtenäinen kisasuoritus, täyden matkan triathlon; 3800m uintia meressä, 180km pyöräilyä Viron maalaismaisemissa ja 42.195km juoksua Tallinnan ympäristössä. Olin valmistautunut tähän päivään. Kaikki oli tehty ja nyt oli aika vain nauttia. Hengähdin rauhallisena syvään, kun lähtöhetkeni lähestyi. Menin portista sisälle ja lähdin kauhomaan.

Alla oleva teksti on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää erittäin paljon tajunnanvirtaa, kuten kisa itsessäänkin.

Uinti 1.27.16

Vesi oli jäätävää. Kastoin naaman veteen ja tunsin kun en saa happea ja haukon henkeä paniikinomaisesti. Uusi yritys. Sama toistui. Uin rintaa oikealla reunassa. Rauhoitin itseäni, jotta rentoutuisin ja pääsisin liikkeelle. Sain rytmistä kiinni ja lähdin kauhomaan. Reitti tuntui sekavalta ja koitinkin suunnistaa muiden uimarien perässä vain. Sain rytmistä kiinni ja kauhoin menemään manaillen kierrellen ja kaarrellen uivia kisatovereita. Veneistä kuuluva pillin vihellys säikäytti, kunnes tajusin, että ne ohjaa meitä pysymään reitillä edes jotenkin. Matka tuntui pitkältä. Kauashan on toki pitkä matka. Lasit huurtui, kastelin toisen linssin, jotta näen. Uin ja uin. Matka tuntui etenevän hitaasti. Uinti oli sokkeloa, mutta pillin vihellykset pitivät tosiaan huolen ettei ihan vikatikkiin ui. Eikö tää ikinä lopu. Täällä on kylmä. En tunne pikkuvarvasta. Taas joku edessä. Ja sama alusta. Oho, keltaisia poijuja eli ollaan kohta lopussa. Miks tän pitää loppua. Eiku onneks tää loppuu, pyöräily on kivaa. Viimeiset vedot rantautumiskohdalle. Pysynkö pystyssä? Ai niin kello. Mitä hittoa, noin kauan. Voi ei. Eiku ei. Nyt keskityt. Tällä ei oo vielä väliä, niin on puhuttu kotona. Sitä paitsi vesi oli 15.3 asteista.

T1 5.38

Hölkyttelen pussini luo riisuen märkkäriä ja karistan uinnin mielestäni. Menen vaihtotelttaan ja riisun märkkärin kokonaan sekä biksujen alaosan. Hannu sanoi, että laita pyöräilyyn parhaat pyöräilyhousut. Ne minä vedän jalkaani. Kuivaan jalat ja laitan sukat. Imaisen geelin. Valmista. Tipautan pussin ja juoksen kohti pyörää. Lähtöalue oli pieni ja ruuhkainen. Hyppään pyörän selkään. Tän mä osaan.

Pyörä 5.33.15

Kengät sain kiinni näppärästi. Lähdin polkemaan. Hirveästi ihmisiä. Mitenhän peesivälit saa pidettyä. Yritän pitää välejä ja ohittelen sopivissa kohdin hitaampia. Nyt ne menee mun ohi, kun jätin sopivan välin ja tunkee siihen. Uskon, että kunhan päästään kaupungista ulos niin helpottaa. Ärsyttää kun ei voi pitää kunnon peesivälejä. Yritän karistaa ärsytyksen, koska se nostaa sykettä. Joka muutenkin pomppii ihan liian korkealla, mutta niinhän se tekee aina alussa. Ajellaan nyt tää alku, niin eiköhän se tasaannu halutulle tasolle. Ooh, mäki eli noustaan ajotien ylikululle, tän mä handlaan ja ohitanki. Alamäessä isot ukot tuleekin sitten ohi ja lopettaa sitten polkemisen. C'moon, polkekaa. Tie levenee ja päästään paremmille urille. Ohitan, tulen ohitetuksi. Manaan peesaajia. Sykekin on siellä missä pitää eli aerobisen kynnyksen kohdilla. Ja vauhtihan on hyvää. Ei muuta kuin poljetaan. Ja tätä rataa ajatukset kiersivät alkumatkan. Lopulta pääsen väljemmille vesille ja saan ajettua paremmin omaa ajoa ilman tympeitä hidastamisia, kun joku tulee eteen tai kiihdytyksiä, jotta pääsen ohi. Maisemat ovat kauniita ja tie on todella hyvää, kuljettiin kohti Vääna-Joesuuta. Ja tasaista, ei meillä Jyväskylässä tämmöstä oo. Energiaa sisään tasaisella tahdilla, nestettäkin kului hyvin. On kivaa, saan ajaa omaa ajoa. Vääna-Joesuusta lähtee hyvää alamäkivoittoista pätkää. Poljen alamäet, jotta saan "ilmasta" kyytiä. Maisemat vaihtuu ja kannustusta on. Peesivalvojia sen sijaan ei, peesiryhmiä kyllä. Eka ympyrälenkura heitetty, nyt kohti Sakua. Oi mikä fiilis ja tunnelma täällä onkaan. Nautin ja ajan dekä tarkkailen sykkeitäni. Huomaan ajavani aika hyvällä keskarilla, mennään keposasti alle kuuteen tuntiin, jollei satu mitään. Takaisin piston alkuun, vauhdikasta pätkää taas.

Uusi samanmoinen kierros. Mukavasti on saanut ajaa omaa ajoa. Todella moni vaan ei ajanut. Mietin, että mitä ne saa siitä, että peesaavat ja ajavat porukassa. Peesivalvonta oli toki todella puutteellista, näin motskareita, mutta ei ne mitään valvonut. Mutta eipä valvonnan puute oikeuta rikkomaan sääntöjä. Huomasin, että ompa tummia pilviä edessä, liekköhön kohta kastutaan. Vääna-Joesuussa taivas repesi, satoi aivan kaatamalla. Vauhti alamäkiin ei ollut ihan niin hyvää kuin aiemmin. Mutta ajoin ja mietin, että onneksi oon koko vuoden ajanut kelillä kuin kelillä, enkä oo jäänyt sisälle ajelemaan trainerilla. Kylmä ei oo ja kohta paistaakin taas aurinko ja on poutaa. Joko me ollaankin tässä kohdin? Ohitan suomalaisiakin kannustuksesta päätellen. Jätän peesivälin edellä menevään. Kohta tulen ohitetuksi isomman porukan toimesta. Himmaan, jotta peesiväli säilyy. Lopulta ennen isommalle tielle menoa mulla menee hermo siihen edellä epätasaisesta vauhtia ajavaan porukkaan. Isken ja suhautan 42 tasamaalla niiden ohi ja reilusti eelle. Saapa ajaa alamäkipätkät omaa ajoa hyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa Sakua kohti mennessä tajuan, että sama porukka on tulossa ohi. Mullekkin yritetään sanoa, että tuu mukaan, mutta kampi suoraksi ja annan porukan mennä ohi jättäen peedivälin. 135 km kohdalla kuulen ekan kerran pillin vihellyksen eräälle peesiporukalle. Se taisikin olla sitten ainoa kuulemani. Sakun päässä tunnelma oli katossa. Tajusin, että kohta tää loppuu ja aion nauttia loppuun asti. Päässä ei paljon ajatuksia pyörinyt eli keskityin ihan vaan ajamaan, syömään ja juomaan. Lähdettiin kohti Tallinnan keskustaa, tummia pilviä taas edessä. Kastutaankohan vielä uudelleen? Pidän edelleen vauhdin yllä ja mietin onkohan Tero katsomassa juoksua. Merellä salamoi ja ukkonen jyrisee, kohta alkaa satamaan ihan huolella. Kaduilla on paljon vettä ja parit kiskotki pitää ylittää. Painan menemään ohi kisakumppaneista, ilmeisesti sateessa ajo on heille hankalaa. Keskustaa lähestyessä kadut suorastaan tulvii, viemärien kohtia ei näe, järjestäjät koittavat varoittaa niistä. Vettä on todella reippaasti. Ohoh, joko me ollaan kohta T2:ssa, miten tää aika menikään noin nopeaa? Päätin tavoistani poiketen juosta kengät jalassa, koska matka on lyhyt enkä ole varma kramppaako jalat, jos yritän tulla pois kyydistä ns. lennossa. Se oli siinä. Enää maraton.

T2 3.59

Annan pyörän järjestäjille ja juoksen pussille. Jalat tuntuu hyvältä. Nappaan pussin ja kipitän vaihtotelttaan, järjestäjät käyvät kysymässä kaikilta, että onhan kaikki ok. Kiskon pyöräilyhousut pois ja kuivaan itseäni ennen kuin laitan kisapöksyt jalkaan. Otan märät sukat pois ja kuivaan jalat vaihtaen uudet, kuivat sukat. Pari viikkoa sitten ostamani lenkkarit sujahtavat jalkaan ja geelit vyötärölle sekä paidan sisään. Olen valmis. Vielä vessaan ja sitten baanalle.

Juoksu 3.57.26

Mäki. Juoksen sen ylös alamäessä huomaan ilokseni Teron. Fiilis on korkealla ja annoin jalkojeni viedä tarkkaillen, että syke pysyy aerobisen kynnyksen tuntumassa. Kannustus oli mahtavaa ja tunnelma korkealla. Seurakaveri ohitti ja sanoi, että lähde perään. Pidin pääni oman juoksun suhteen, enkä lähtenyt keulimaan vauhdeilla ja liian korkeilla sykkeillä. Noin kuuden kilsan kohdilla oli kisan ainoa huono hetki, kun mietin olon olevan energiageelistä huolimatta outo. Pari mukia nestettä plus hörppyjä kädessä olevasta kolapullosta ja johan alkoi kulkea taas. Eka kiekka oli heitetty ja jalka oli kevyt. Toka kiekka meni samalla kaavalla, seurasin sykettä ja juoksin menemään. Energiaa tasaisin väliajoin sisään, urkkajuomaa ja vettä alas kitusista, sieniä viilentämään päätä. Kilometrit vähenivät. Hymyilin kameroille ja olin niin onnellinen. Vauhti pysyi toisenkin kiekan samoissa lukemissa ja kolmannelle kiekalle lähtiessä tiesin, että kohta on vähemmän kilsoja juoksussa jäljellä kuin edessä. Kolmannella kiekalla mutkat ja kuopat olivat jo tuttuja. Juoksun aikana päässä ei paljon pyörinyt, koitin vain pitää rytmin yllä. Kolmaskin kiekka meni jotenkin helposti ja olinkin taas kipuamassa mäelle. Huusin Terolle, että enää yksi kiekka, tuu maaliin sitte vastaan. Vikalle kiekalle sain kuulla ekan kerran vihiä omasta tilanteestani: kuulemma kannattaa ihan juosta loppuun asti. Vikalla kiekalla jouduin muutamaan kertaan komentaa jalkojani vauhtiin, kun pää meinasi käskeä lopettamaan. Tunteet olivat myös pinnassa koko kiekan. Viimeinen mäki tuli viimein mutkan takaa, moni käveli sen, mutta minä en. Kohta olisin loppusuoralla ja kuulisin ne maagiset sanat. Sain kaivettua vielä loppukiriäkin viimeiselle kilsalle ja pääsin kääntymään matolle kuuluttajan lausuessa: Hanna-Mari, you are an ironman! Maalissa kyykistyin ja joku roskakin meni silmään, kun ne niin vetistyivät. Vielä enemmän ne vetistyivät, kun menin Teron luo ja kuulin olleeni neljäs(/16)! Aikaa käytin yhteensä 11.07.34.

 

Kisaviikko

Kisaviikko. Täyden matkan kisa. 3.8km uintia, 180km pyöräilyä ja maraton. Hullun hommaa. Kait sitä vähän on pöljä.

Moni on kysynyt, jännittääkö kisa. Ei, ei mua jännitä kisa. Miksi jännittäisi? Sehän on sitä mitä oon tehnyt nyt jo muutaman vuoden ajan, uinut, pyöräillyt, juossut ja syönyt. Matkan mittaa en ole ajatellut pahemmin. Matka on pitkä, mutta se ei tapa, kunhan pitää vauhdin järkevänä.

Viime perjantaina saavuin kesäloman alkajaisiksi Keski-Pohjanmaalle mökkeilemään. Mökkielämä rentouttaa sopivasti; viime yönä nukuin jo 10.5 tuntia. Viimeisiä treenejä on tehty lämpimissä olosuhteissa, lauantaina uin lemppariminilammessa (märkkärillä tukalaa, joten uin osan aikaa ilman) ja eilen pyöräiltiin ja juostiin. Mentaalivalmentaja T. Simpanen piti huolen, että pääkoppakin joutui koville pyöräilyn aikana. Vielä astetta kovempana viivalla siis. Nyt voikin keskittyä olennaiseen eli syömiseen ja juomiseen. Edessä on enää muutamia herättelytreenejä ennen pääkoitosta. Ja tietenkin pakkaamista. Torstaina laivalla Tallinnaan ja lauantaina kisakoitos.

Kisan jälkeen odottaa ansaittu lepo ja mökkielämä pohjoisessa. Siellä sielu lepää. Sitä odotan tällä hetkellä todella paljon. Sitä raikasta ilmaa, hiljaisuutta, retkiä, luontoa, olemista, kalastamista, kaikkea. Sinne pääsen, kunhan selvitän seuraavan haasteeni.

Joroisten puolimatka joukkueena

Joroisten viikonloppu oli ja meni. Tänä vuonna en ollut taistelemassa mitaleista ikäluokkani SM-kisassa, sillä Tallinnan kisaan oli aikaa enää pari viikkoa. Mutta Joroista ei jätetty väliin. Jo talvella ajatuksissani oli, että saisinpa kasaan joukkueen, jossa voisin itse pyöräillä. No juoksuun olikin heti selkeä ajatus; tietenkn veljeni. Mutta uimari tuotti pähkäilyjä ja pyörittelyiden jälkeen meidän seuran ja saman valmennustiimin Kaisa täydensi joukkuetta. Niinpä starttasimme Melkein sisarusparvi -nimisenä joukkueena matkaan!

Kymmenen päivän ennusteet toivat jännitystä elämään. Alkuun näytti hellettä ja tukalaa menoa siis. Märkäpukukieltoakin alettiin pelkäämään.Auringonpaisteesta käännyttiinkin ukkoskuurojen kautta vesisateeseen. Märkkärikielto tuli SM-sarjoihin, mutta kuntosarjassa sitä sai käyttää. Lopulta ukkostakaan ei esiintynyt, mutta vettä saatiin senkin edestä. Onneksi oli sentään muuten lämmintä.

Uinnissa Kaisa lähti liikkeelle rohkeasti ilman märkkäriä. Hyvän uinnin hän tekikin ja pääsin pyörällä matkaan hyvissä asemissa. Pyöräilyyn olin varannut mukaan samoja eväitä ja kamppeita kuin Tallinnassakin tulisi olemaan. Juoksin pyörän kanssa tuttua mäkeä ylös sukkasiltaan. Huomasin jo matkalla, että toinen kuminauha oli irronnut ja toinenkin lähti jossain pompussa. Noo, eipä annettu haitata, kyytiin vaan ja menoksi. Kiihdyttelin vauhtia ja laitoin kenkiä kiinni, mutta eihän ne meinanneet millään mennä kantapäästä kunnolla. Meinasi jo turhauttaa, mutta sain lopulta ne kunnolla jalkaan. Sitten vaan ajoasentoon ja polkemaan. Aika paljon sai alussa mennä vasenta kaistaa ohittaen kuntosarjalaisia, jotka olivat lähteneet samaan aikaan kuin joukkueetkin. Fiilis oli niin hyvä, oli hauskaa ajaa menemään ja nauttia matkasta tietäen, että puolimaratonia ei tarvitse mennä juoksemaan. Tikkujen väliin viritetty pyörämittari piti huolen, että vauhti ei päässyt hyytymään ja energiaa tankkasin säännöllisesti. Jotenkin ihan hujauksessa oltiinkin Rantasalmen pään käännytyksessä (viime vuoteen verrattuna reitti oli muuttunut yhdestä kiekasta kahteen kiekkaan) ja sai ajella jo takaisin päin. Pidin mielessä vaan, että pyöritys on hyvää, kadenssi pysyy sopivana ja en päästä itseäni löysäilemään. Ohittelin aika paljon, mutta niin myös minua ohiteltiin. Erään miehen kanssa itse asiassa koko matkan vaihdeltiin paikkoja, hän paineli ylämäissä ohi, mutta minä painoin alamäissä ohi. Välillä toinen pääsi kauemmaskin karkuun, kunnes taas toinen otti kiinni. 

Toiselle kiekalle saatiinkin sade seuraksi. En kyllä suoraan sanottuna muista kunnolla tuosta toisesta kiekasta. Satoi ja ajoin. Jossain välissä huomasin, että jalka painoi ja tajusin, että energiaa on otettava hitusen tiuhemmin nyt. Kastuin. Ei ärsyttänyt, oli edelleen kivaa, sillä sade oli lämmintä. Ajatuksissani laskeskelin, että saanko alitettua 2.30. En päässsyt koskaan oikein puusta pitkälle ja ajattelin, että vaan ajan menemään. Yritin muistaa, ettei jalkoja tarvi säästellä juoksua varten, vaan voin ajaa kovempaa huolettomammin. Toista kertaa Varkauden suuntaan mäkeä kavutessa tympäsi hetken. Onneksi sekin mäki tuntui noin sata kertaaa helpommalta kuin kaksi vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Kohta oltiinkin jo mäen päällä ja sieltä saikin mukavasti lasketella alaspäin ja kohti vaihtopaikkaa. 90 kilometriä tuntui menevän niin äkkiä. Mietin, että mitenhän parin viikon päästä, kun matka tuplataan ja saan alle suorittaa uinnin ja päälle juosta maratonin. No, pyörän päältä pois, juosten pyörä telineelle ja numerolappua jo matkalla irti, että sen voipi antaa eteenpäin velipojalle.

Olihan reissu! Märkää, mutta lämmintä. Ja tavoiteaikakin alittui, pyöräilyn aikani oli 2.28.59. Aika parani edellisvuoteen verrattuna noin seitsemän minuuttia, toki reitti oli hivenen eri. Lähdin sukkasiltaan kulkemaan kohti oma huoltoa, jossa mieheni olisi ja jossa itse sitten huoltaisin veljeni juoksuosuuden. Joku pikkulapsi äidilleen ihmettelikin, että miksi tuo kulkee sukkasiltaan. Veli juoksi mainion puolimaratonin, aikaa kului n.1.35. Loppusijoituksemme oli 15/38.

Nyt ajatukset on käännetty Tallinnaan. Ennusteita on tiirailtu, vaikka tokihan ne ehtii muuttua vielä edellisenä päivänäkin. Viimeisiä treenejä on tehty ohjelman mukaisesti ja olo on hyvä. Heinäkuun alussa mietin, että voi kun elokuu ei tulis nopeasti, en oo valmis täyteen matkaan. Nyt olo on valmis ja odotan innolla tulevaa matkaani. Matka tähän päivään alkoi 2.8.2015 Virpiniemi triathlonissa. Silloin sanoin: "Hulluja ne on ne, jotka täyden matkan suorittaa. Ikinä en kyllä itse osallistu täydelle matkalle.". Kuitenkin viime keväänä ja kesänä se ajatus lähti kytemään ja noin kolme vuotta ensimmäisestä kisastani pyörrän enikinä-päätökseni. Toki, edelleen olen sitä mieltä, että hullujahan ne täyden matkan menijät on. Kuitenkin:

Rokulitriathlon 1/4 matkat

Kisakausi jatkui Alajärven legendaarisessa Rokulitriathlonissa. Olin kuullut kisasta paljon hyvää, joten olihan se ehdottomasti otettava kalenteriin mukaan. Viikko meni enemmän tai vähemmän Lahden kisasta palautellessa ja perjantaina hölköttelylenkillä fiilis oli hyvä. Kisapaikalle saavuin poikkeuksellisesti yksin, koska puoliso oli tulossa pyörällä 168km matkan sinne. Heti perillä aisti mahtavan kyläkisameiningin ja oli mukavaa moikkailla tuttuja. Valmentajat Jussi ja Panu sekä iso joukko valmennustiimiläisiä starttasi täällä. Ajat, jotka tähän alle laitan, ovat oman kellon mukaisia ja saattavat hivenen poiketa virallisista. Täällä kun ajanotto toimi käsipelillä. ;) matkat olivat n.950m, n. 45km ja n. 10.5km.

Uinti 18.02

Uintistartti tapahtui vedestä. Kuuluttaja ilmeisesti komensi matkaa, vaan suurinosa kisaajista ei sitä heti tajunnut. Mutta yhteistuumin matkaan, kun joku sanoi, että eikö tuo ollut lähtömerkki. Lähdin rivakasti liikkeelle vasemmalta reunalta. Poijut näkyivät hyvin ja oli helppo suunnistaa kohti ekaa poijua. Sen jälkeen sainkin vetäistyä vettä henkeen ja oli pakko nostaa pää vedestä ja kakoa kunnolla. Sain nopeasti taas uintirytmistä kiinni ja jatkoin matkaa, tosin hapenoton sai aallokon takia kääntää sille omalle jäykemmälle puolelle. Uinti oli kaksi kiekkaa ja kierto rannan kautta. Oli mukavaa kun sai uinninki välissä kannustusta. Uinti oli rentoa, sain pidettyä tahtia yllä ihan kivasti, vaikka tokalla kiekalla tuntuikin, että joku oli koko ajan edessä, vaikka yritin ohittaa häntä. Lopulta sainkin kuitattua hänet ja pääsin uimaan suorempaan. Kohta olikin jo rantautumisen aika.

T1 1.47

Rantautuessa kantautui taas paljon kannustusta. Juostessa avasin märkkärin ja laskin lantiolle sekä otin käteen lakin, lasit ja tulpat. Pyörällä märkkäri pois ja kasaan maahan, jalkojen kevyt kuivatus ja sukat jalkaan, numero lantiolle ja kypärä päähän. Sutjakkaasti kohti pyörän alotusta.

Pyöräily + T2 1.17.26

Pyöräkengät sujahtivat kunnolla jalkaan hetken ajon jälkeen. Sitten saikin keskittyä vain ajamiseen ja energian nauttimiseen. Päätin jo alussa, että tänään pyöräilyssä ei säästellä, vaikka se tietääkin raskasta juoksua. Aika alkuvaiheessa ohitin minua nopeamman naisuimarin. Mietin, että onkohan niitä vielä muitakin edessä. Meno tuntui mukavalle, välillä tuulta saatiin sivuilta ja se vähän nappasi pyörään kiinni. Miehiä tuli jonku verran ohi ja naisia ei näkynyt. 68 tielle käännyttäessä päästiin nauttimaan myötätuulesta. Oli kivaa painaa menemään 40km/h vauhdilla eteenpäin. Tosin kyllähän siinä vaiheessa jo tiesi, että kun taas käännytään, olisi edessä vastatuuli. Vastatuuliosuudellaki yritin pitää reipasta vauhtia yllä kelloa aina välillä vilkuillen. Tokalle kiekalle lähtiessä kannustus oli mahtavaa ja oli hienoa kuulla oma nimi moneen otteeseen. Puolisokin tuli vastaan, eli hänkin oli perille päässyt. Toka kierros noudatti samaa sapluunaa kuin ekakin. Tosin vastatuuliosuudella tuntui ärsyttävän enemmän. Reitin varrellakin oli katsojia ja kannustusta kuuli ympäriinsä. Pyörän lopussa näin Jussin, joka vaikutti innostuneelta mun menosta. Pyörän päältä laskeuduin tasan viivalle ja aika vauhdilla, jolloin meinasinkin mennä pitkäksi, kun vaihtoon piti kurvata oikealle. Nurtsia pitkin kiertäen omalle pyörätelineelle, kamat vaihtoon ja menoksi.

Juoksu 48.50

Juoksun alku lähti hyvin vauhdikkaasti liikkeelle. Jussi polki vierellä ja kertoi väliaikaa treenikaveri Samiin. Käski juosta sen kiinni. Juoksun aikana tunnelmat vaihtelivat. Välillä tuntui helpommalta, mutta sitten taas ei. Nyt sain pidettyä fokuksen paremmin itse asiassa eli juoksemisessa. Jussi se kävi huutelemassa aina välillä kannustuksiaan. Miehiä tuli ohi ja joitain itsekin ohitin. Naisia ei näkynyt ihan lähellä takana, joten ekan kiekan jälkeen uskalsin jo ajatella voittoa. Taasen kannustus uudelle kierrokselle lähtiessä oli mainiota. Toka kiekka noudatti samaa sapluunaa; välillä tuntui mukavalta ja enemmän aikaa ei niin mukavalta. Lopun nurtsiosuudella aloin jo vähän huokaisemaan helpotuksesta, sillä voitto olisi minun. Nyt muistin jopa tuulettaa maalissa voittoa!

Jussi ja Panu oli päättänyt, että nää on myös tiimin viralliset meataruusskabat, joten voitto irtosi siinäkin naisten sarjassa. Eli kotiin tuomisina oli kaksi pokaalia. En muuten ikinä oo saanu noin isoa pokaalia palkinnoksi! Iso kiitos järjestävälle taholle, kisat olivat hyvin järjestetyt ja rennot. Vaikka reittejä ei oltu suljettu, sujui liikenne nätisti ja autoilijat huomioi pyöräilijät hyvin. Reitin varrella oli mahtava kannustus, kiitos! Reitit olivat myös hyvin merkatut eli eksymisen vaaraa ei ollut. Pitääkin jo ensi kesää ajatellen laittaa kalenteriin merkintä näistä kisoista!

Ota seurantaan myös Facebook-sivu Hansun sporttinen elämä sekä instagram _hansuh niin tiedät kuinka Tallinnassa käy alle kuukauden päästä! 

Ironman Lahti, puolimatka

Ironman Lahti 70.3 on taputeltu. Kisa toimi hyvänä välietappina kohti Tallinan täyttä matkaa. Järjestelyt olivat hienot, tunnelma kohdillaan ja kannustus mainiota. Harmittavasti peesivalvonta oli oman näkemykseni mukaan huonoa, sai ajella pitkiä pätkiä, ettei yhtään valvojaa näkynyt. Ja tätähän osa käytti hyväkseen todella räikeästi. Mutta sitten itse kisaan.

Uinti 36.09

Uinti oli rolling starttina, kuten nykyään kaikki isommat kisat. Valitsin lähtöpaikkani 35min kyltin kohdilta. Alku lähti sujumaan lasien pientä hörppäystä lukuun ottamatta hyvin. Valitsin paikkani vasemmalta poijuja lähimmältä linjalta. Menomatka taittui hyvin, yks nyrkin isku päähän ja pari päälleuintia tuli koettua. Muuten tilaa oli reilusti, kovin oikealla porukka tuntui uivan. Takasi tullessa poijuja ei nähnyt ollenkaan. Arvoin siinä, että oonko oikealla linjalla niiden muutamien uimarien kanssa siinä vasemmalla vaiko meneekö tuo oikealla oleva lössi oikeaan suuntaan. Lopulta paikansin poijun ja tiesin olevani oikeammassa suunnassa kuin suurin osa. Siltikin olin aika kaukana poijusta. Loppu meni nätisti ja rantauduin hyvällä fiiliksellä. Kello oli stopannu, joten uintiajasta ei ollut hajuakaan.

T1 2.47

Vaihtoon juoksin vauhdilla, ohittelin useita ihmisiä samalla märkkäriä riisuen. Oma pussi naulasta, märkkäri pois, pikainen roskien pyyhkäsy jalkapohjista, sukat jalkaan, numero vyötärölle, kypärä päähän ja uimakamat kassiin. Pyörälle reippaasti juosten ja kohti pyörän aloitusta. Vähän tympäsi ihmiset, jotka jäi kaaren alle pyörälähtöään tekemään, yritinkin huudella, että menkää eteenpäin. Pyörän selkään ja menoksi. Ikäluokan nopein vaihto.

Pyöräily 2.43.39

Porukkaa oli paljon. Ensin mietin, että mitenköhän tässä peesiväliä pidät, mutta kyllä se sitten helpotti. Alkuun mietin, että kuvittelenko vaan tässä olevan nousua. No en kuvitellut, sen tiesi kun päästiin laskettelemaan Messilää kohti. Vähän oli märkää ja vilposaa siinä kohdin. Mutta ajo lähti sujumaan sitten hyvin, ohittelin ja tulin ohitetuksi. Matka taittui mukavasti ja kohta olikin eka huoltopaikka, jonka ohitin ottamatta mitään, sillä kaikkea oli tarpeeksi. Vauhdikkaita pätkiä piisasi, mutta myös hitaampi kohtia. Tie oli paikoin huonoa. Energiaa tankkasin tasaisesti geelin ja patukan muodossa (elä kokeile kisassa mitään uutta ne sanoo, mutta kokeilin silti) sekä urkkajuomaa hörppien. 50km-60km välillä tapahtui jokin notkahdus, vauhdit tippuivat. Kyseessä oli valtatie 54 pätkä, jossa oli vastatuulta ja piiiitkä letka ihmisiä. Ilmeisesti päästin siinä itseäni liian helpolla, sapiskaa siitä. Onneksi se pätkä loppui ja päästiin vähemmän tuuliselle osuudelle. Loppumatka meni kivasti, vauhdit nousivat taas tavalliselle tasolle. Messilän nousu oli ihan nousu näin jyväskylän suunnastakin katsottuna. Loppumatka olikin laskettelua kohti vaihtoa. Kengät pois jaloista vauhdissa, loppurullailut vasemmalla polkimella seisten ja alas just eikä melkein viivalla.

T2 2.02

Pyörän kanssa telineelle, juosten vaihtopussukalle. Matkalla päätös vaihtaa sukat kuiviin. Kamat kassiin ja menoksi. Ikäluokan nopein vaihto.

Juoksu 1.45.55

Juoksu oli asia mitä jännitin eniten. Ennen juoksu oli suosikki ja olin onnellinen kun oli maata jalkojen alla. Tavallaan nytkin, mutta samalla odotin jännityksellä saisinko juostua ilman kipuja, kun kaksi kuukautta sitten juoksin ilman ylimääräisiä lajeja itku kurkussa puolimaratonin. Alku lähtikin hyvin liikkeelle. Mutta sitten vauhti hiipui vähän. Ajatuskin harhaili niillä kohdin, missä oli vähemmän kannustajia. Fokus juoksusta oli vähän hukassa. Onneksi tultiin kisakeskuksen läpijuoksuun ja vauhti kasvoi. Red bull-pisteen jälkeen pallea kramppasi todella kovin varmaan parin kilsan ajan. Vauhti hidastui, koska hengittäminen oli hankalaa. Onneksi lopulta helpotti. Energiaakin tankkasin kiltisti koko ajan sisääni tasaisella tahdilla (mm. Turussa en tähän kyennyt). Ja kilsat väheni tasaiseen tahtiin. Kirittäjäni vauhti hiipui tokan kiekan alkuosalla, joten jouduin lähteä tsemppaamaan itseäni yksin kovempaan vauhtiin. Aina piti miettiä uus ohitettava. Onneksi päästiin loppulenkille viimein. Maali häämötti jo ja jonkun loppukirin tapaisenkin sain aikaan. Kello pysähtyi aikaan 5.10.34 sijoituksen ollessa ikäluokan viides.

Summasummarum. Nopeat vaihdot ainakin osaan. Ja ei, en niitä erityisemmin kyllä harjoittele missään paitsi kisoissa. Treeneissäki lähinnä hidastelen niiden kanssa. Uinti oli perusvarmaa, pyöräilyssä jäi hampaankoloon toi yks notkahdus ja juoksusta jäi positiivinen fiilis, koska kipuja ei ollut. Toki juoksu oli vähän hidasta itselleni, pari minuuttia olisi pitänyt pystyä nitistämään. Kokonaisuudessa hyvää reeniä kohti Tallinnan pääkisaa, johon on enää reilu kuukausi!