Paluu elokuun hienoon hetkeen

Treenit sujuu hyvin, vaikka kelit ei aina houkuttelekkaan lenkille. Toisaalta eihän tuolla ulkona tarvi urheilla kuin juoksun merkeissä tällä hetken. Kumpa tulisi lunta niin pääsisi hiihtämään. Mutta koska mielessä ei ole mitään erityistä jutunjuurta, niin palataanpa ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen elokuiseen sunnuntaipäivään.

Koko kesän oli enemmän tai vähemmän sateisia tai ainakin viileitä ilmoja. Kuitenkin kahtena tärkeänä viikonloppuna aurinko paistoi; Qstock-viikonloppuna ja viikkoa myöhemmin Virpiniemi-triathlonissa, ensimmäisessä oikeassa kisassani. Olin ilmoittautunut kilpasarjaan perusmatkalle ja tavoitteena oli selvitä maaliin iloisena. Etukäteen jännitti ihan tajuttomasti; unohdinko jotain, hajoaako rengas, miten uinti sujuu, hukunko, miten vaihdot menee, onnistuiko tankkaus, jaksanko.. Lista oli varmaan loputon. Onneksi ennen kisaa sain mukavia kannustuksia seuratovereiltani, joita vastaan kisasin.

Uinti suoritettiin Meriniemen uimarannalla meren viileässä syleilyssä. Ennen lähtöä jännitti, mutta mielessä oli kokeneempien sanat: ui oma uinti, ui rauhassa, koita saada rytmistä kiinni. Lähtö koitti ja uinti lähti käyntiin. Ja minä olin varma, että en tule selviämään, hengitys ei sujunut, paniikki yritti hiipiä. Ekalla poijulla siirryin vähän kauemmas muista uimaan ja viimein se alkoi sujumaan. Siitä hivuttauduinkin vähitellen lähemmäs muita ja koitin pitää hyvän rytmin yllä. Uinti olikin viimein mukavaa, peesailin siinä seuratoveriani, sillä hän ui sopivaa tahtia. Rantautuessani tuntui, että nytkö tää onki jo ohi. Tosin ekat askeleet olivat huteria ja matka pyörille tuntui pitkältä.

(c) Anna Backman

Vaihto sujui vähän hitaasti, huomasi, että siitä ei oo tarpeeksi kokemusta. Lähdin hyvillä mielin polkemaan, sillä tiesin mitä odottaa, sillä olin käynyt tutustumassa reittiin kesän aikana. Välillä ohittelin muita, välillä muut ohittelivat mua. Nautin, pidin vauhtia yllä ja moikkailin tuttuja. Jossain edessäni näin vilauksia Outista, jonka kanssa rantauduin suurin piirtein yhtä aikaa. Reippaasti edellä olikin Anu, jolla oli tarkoituksena tehdä sopiva valmistava ennen ensimmäistä täysmatkaansa. Jossain vaiheessa päätin, että Outin yritän saada kiinni, vaikka se tuntui mahdottomalta. Poljin, poljin ja poljin. Tankkasinkin toki, geeliä napsin tasaisin väliajoin, samoin juomaa. Eka kierros meni nopeasti, käännöspaikalla näin mieheni kuvailemassa. Matkalla oli ohitettu epäonninen Anu, jolla on tullut rengasrikko, eli olin toisena. Jo pelkästään se sai mut hymyilemään ja yrittämään vielä vähän enemmän. Toisella kierroksella sain Outin kiinni ja ajelin siinä lähellä tovin, jotta sain kerättyä voimia ohitukseen ja pieneen irtiottoon. Ja sen teinkin. Seuraavaan vaihtoon tulinkin hivenen Outia edellä, tein ripeääkin ripeämmän vaihdon (vaikka reidet meinasi krampata totaalisesti). Pyöräily oli muuten vajaamittainen, oman mittarin mukaan n.35km.

(c) Anna Backman

Juoksuun lähdin väsynein jaloin, mutta päättäväisin mielin. En muuten varmana luovu kärkipaikastani, kun sen kerran sain. Kilpailuvietti heräsi toden teolla siis, vaikka olin alkuun päättänyt, että kisaan vain itseäni vastaan. Juoksin, juoksin ja juoksin. Sattui, väsytti ja tuntui, että kilometrit kuluvat todella hitaasti. Vilkuilin taakseni, jotta tietäisin onko Outi lähellä tai lähestyykö joku muu sieltä. Toisen kierroksen lopussa uskalsin viimein oikeasti alkaa ajattelemaan, että taisinpa muuten voittaa. Fiilis oli uskomattoman mahtava. Vikat kilsat tuli sen voimalla vielä ihan mukavaa tahtia ja voi vitsit mikä fiilis maalissa oli.

(c) Tomi Backman

Maalissa vastassa oli onnellinen ja ylpeä mies. Ja itellä ei vain eka meinannut tajuntaan edes iskostua, että voitin. Outi tuli onnittelemaan ja taisi mainita, että on ihanaa kun Donnien joukkoon on tullut tällainen uusi nainen. Hymy oli kyllä herkässä, en ollut uskaltanut edes unelmoida, että voittaisin ensimmäisen virallisen kisani. Se endorfiinien määrä, mikä tällaisen suorittamisesta tuli, no, sen tajuaa vasta kun on kokeillut itse. Päättäväisyys, halua ja pieni hulluus olivat tuoneet mut tähän pisteeseen. Kaikki osa-alueet; uinti, pyöräily, juoksu sekä tankkaus, olivat osuneet kohdalleen. Olin saanut nauttia aurinkoisesta sunnuntaista tehden sitä, mistä nautin.

Pokaali, pyöräilykypärä sekä laudeliina tulivat palkinnoksi.

Ensimmäinen virallinen perusmatkani oli takana. Väsytti, muta hymyilytti. Ja oli nälkä. Mutta kun päästiin ruuan ääreen, ei ruoka enää maistunutkaan. Tuttuja tunteita rankan kisan jälkeen. Mietin jo mielessäni mihin seuraavaksi. Aloin haaveilemaan isommin. Halusin oikeasti panostaa tähän lajiin, sillä jos näin pienellä panostuksella pääsi tähän pisteeseen, niin mihin olisi mahdollista päästä kun harjoittelisi oikeasti tavoitteellisemmin. Niitä kohti mennää pienin, välillä epävarmemminkin askelin.

Illalla sain kuoharilasillisen kaupungilla. :)

Tiukka treenitahti

Viime viikkoon on mahtunut tätä useempi tunti.

Viime viikon piti olla tiukkaakin tiukempi viikko, sillä meille oli viikonlopuksi tulossa vieraita, joten tiivistin treenit välille ma-pe. Tämä tarkoitti käytännössä kahta treeniä/päivä ja voin kertoa, että ois se rankkaa olla täyspäi(vä)nen urheilija. Ja koska ulkona on lehtien vuoksi liukasta, vettäkin tuumaa tihuutella ja kylmyyskin vaivaa, niin pyörätreenit tapahtuvat sisällä. Ja kyllä, se on rankkaa ja hikistä touhua. En oo ikinä ulkona ees aatellu kuinka paljon ihminen hikoileekaan pyöräillessä. Ja onhan se omalta osaltaa puuduttavaa, kun maisemat ei vaihdu. Netflixiä onkin sitten ahkeraan kulutettu, sillä ei se aika muuten kulu tarpeeksi nopeesti.

Arkilahja ihanalta mieheltäni <3

Sain myös "arkilahjan" mieheltäni. Monesti on tullut valiteltua, kun kukkia ei oo herunut kuin kahteen otteeseen 11 vuoden aikana. Toisaalta niiden sijaan on tullut käytännöllisiä asioita, kuten nämä polkimet. Kyllä nyt kelpaa, pyöräkin keveni 70 grammaa!

Punainen ja hikinen polkija.

Niin, niistä treeneistä. Kroppa jaksoi oikein mukavasti, ruoka maistui oikeinkin hyvin ja fiilis oli hyvä. Mutta. Torstaina kävin poluilla fiilisteleen mun cityhybridillä, jolla uskaltaa ajella helpoilla poluilla. Noh, polku kävikin haastavaksi, joten jouduin hyppäämään pois selästä ja taluttaan. Ja eiköhän sitten siinä kävellessä tuntunut alaselässä ikävä vihlaisu ja tuttuakin tutumpi selkäkremppa tuli taas. Tuo selkä osaa olla viheliäinen, kun aina toisinaan kipeytyy, jokin hermo(?) jää puristuksiin tuolla alaselän huudeilla. Onni onnettomuudessa, perjantaille oli varattuna hieronta, joten jäin vain toivomaan, että saan sieltä avun tuohon vaivaani. Torstaina ei sitten pystynyt mennä juoksemaan illasta, sillä oli ensinäkin liukasta ja toisekseen tuo kipu tuikkasi aina sopivassa välissä oikeaan jalkaan niin, että tuntui, kuin se menisi alta. Samasta syystä joutuikin perjantain uinnin jättämään väliin, poljinpa sitten pyörällä sisällä, sillä se ei ainakaan aiheuttanut niin pahaa kipua.

Kävin viikolla ystävän kanssa lounaalla ravintola Oulassa.

Mutta onneksi perjantain hieronta oli pelastus! Täytyy nyt sanoa, että oli kyllä huippu hierojakin ja varaan aivan varmasti uudemmankin kerran hälle. Kerroin mikä tilanne selässä on ja hän teki parhaansa, jotta mun olo helpottuisi. Oikiat kohat löytyi, välillä sain purra huulta toden teolla, kun otti niin makiasti. Mutta oli se sen arvoista, mun selkäni aukeni. Huh, onneksi, sillä tohon jumikipuun ei särkylääke auta ollenkaan, sillä se on hermoperästä.

Robin :)

Viikonlopuksi ystäväpariskunta tuli meille kyläilemään, lauantaina kävimme tutustumassa Ouluun, syömässä ja shoppailemassa. Illalla olikin sitten odotettu hetki (ainakin allekirjoittaneelle); Robinin keikka! Vitsit mikä nuori jäbä, ihan mahtava keikka, mahtava meininki. Tuli hypittyä ja pompittua, laulettua äänensä käheeksi ja muistella muistoja. Kyllähän moni urheilija voi varmana samaistua mm. Kipinän hetken lyriikoihin;  
"Mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan 
Ota ittees niskast kii 
Kelaa mitä haluut ja tee lista siit
 Ja sit elät sitä aamusta iltaan ja kun yöllä oot saanut taas virtaa 
Teet taas kaikkes sen eteen ja vaikka välillä se vaikeeks se menee."
Voin kertoa, että kyseistä biisiä tuli viime kesänä fiilisteltyä useaan otteseen. Niin niinä hyvinä, kuin huonoinakin hetkinä. Mutta ehkäpä jollain toisella kerralla lisää niistä fiiliksistä, joita roi biisi herättää. Ja toinen itelle merkittävä kappale on Onnellinen, biisi, joka laulettiin meidän häissä. :) Mutta nyt opiskeluiden pariin, essee kaipaisi vielä monta sivua tekstiä.

Kevyen viikon loppu

Viime viikolla olin aatellut tehdä pitkästä aikaa hyvän teon; luovuttaa verta. Hemoglobiinini on liki aina huidellut 150-160 tietämillä eli korkeissa lukemissa. Edellisella luovutuskerralla maaliskuussa hemoglobiini olikin ollut 158. Mutta kattia kanssa, en mä päässytkään luovuttamaan, hemppa oli 132. Kolmen mittauksen keskiarvokaan ei piisannut, että olisin päässyt luovuttamaan, joten ei muuta kuin tervetuloa aikaisintaan tammikuussa uudelleen. Ei auta muuta kuin tarkistella ruokavalioa, tarkistaa rautatabun ottoajankohta ja toivoa, että se sieltä taas kohenisi. Oon pistänyt tän pimeän syksyn piikkiin väsymyksen, mutta saattaahan osasyyllisenä olla myös tuo hemoglobiini. Noh, sepä nähdään.

Pyhäinpäivän kynttilät.

Torstai-iltana veljeni saapui viikonlopuksi Ouluun. Perjantaina päivällä käytiinkin shoppailemassa ja serkullamme kyläilemässä. Illalla vein veljeni yhteisjuoksutreeneihin joissa käyn. Ohjelmassa oli pyramidiharjoitus; 200m, 400m, 600m, 800m, 600m, 400m, 200m, vauhtien olisi pitänyt olla n. 75% maximista, palautuket 90sek. Toinen pyramidi olikin sitten 600m metriin asti meillä hitaammilla. Noo, lähdin triseurakaverin kanssa samaa vauhti juoksentelemaan ja saatettiin vähän intautua liian kovaan menoon. Jotenkin sitä jalat vaan ois tahtonu mennä kovempaa, kuin ois oikeasti pitänytkään. Mutta hyvä harjoitus oli silti, toisen pyramidin maltoin mennäkkin jo vähän rauhallisemmin. Kevätpuolella olisikin sitten tarkoitus viipottaa tuo treeni paljon kovempaa.

Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme uimahallille. Veljeni ei harrasta triathlonia (vielä), joten uiminen ei ollut hälle niin tuttua puuhaa. Tehtiin perusharjoituksia, jossa pääsee tutuksi veden, uintiasennon ja käsivetojen kanssa. Mieleen tuli heti omat alkuvuoden uinnit, silloin kun vesi oli vielä pelottava ja niin epämieluisa elementti. Mutta niin siitäkin pelosta vaan päästiin ja nykyään viihdyn altaassa oikein hyvin. Eiköhän tuo velikin vielä innostu todenteolla ja jospa sekin nähtäisiin myös triathlonkisoissa suunnistusten ja juoksujen lomassa. ;)

Puin nolon taikaviitanki päälle!

Lauantaina pimeän tullen lähdimme juoksulenkille. Juoksentelimme niin poluilla kuin asfaltilla, lamput valaisivat pimeitä metsäpätkiä ja nuo niin nolot taikaviitat valaisivat meidät autoille asfaltilla. On ollut aikakausi, jolloin heijastinliivi oli munki mielestä nolo, tosin kyllä mä aina jonkin heijastimen oon laittanut päälle, sillä maalla on pimeää. Nykyään ei tulisi mieleenkään lähteä juoksemaan pimeään ilman heijastimia tai mieluiten sitä heijastinliiviä. Heijastimet on kuitenkin hyvin halpa henkivakuutus! Ja sitten takaisin siihen lenkkiin. 1.5h juostiin, noin 12.6km. Hitaasti siis hölköteltiin, välillä myös maisemia ihasteltiin. Oli oikein mukavaa kun oli seuraa ja uskaltautupa sitä myös metsän puolelle pimeällä. Vaikka aika urbaania reittiähän me mentiin; motari meni toisella puolella ja toisella puolella oli asutusta. Mutta olipa vaan kivaa, kun kävit vierailulla, toivottavasti jokin kärpänenkin vähän puraisi! Jospa sitä kevätpuolella pääsisi käymään tuolla etelämpänä.

Treeniä, treeniä ja vähän hemmottelua

Viime viikon kohokohta taisi olla tiistain juoksulenkki. Meillä oli sovittuna Oulun päädyn tiimin kesken yhteistreenit. Aikamme valmentajan kanssa odoteltua, totesimme, että eipä muut tainneet uskaltautua tähän tympeän tihkuiseen keliin. Niinpä lähdimme kaksin lenkille. Oli mahtavaa, kun sai yksityistreenin, sain kysellä kaikkia asioita, joita mieleen tuli treeneihin ja treenaamiseen liittyen. Treeni hujahti kuin huomaamattaan, alkuverkat venähti vähän pitkiksi, niiden jälkeen tehtiin kentällä vetoja nurkasta nurkkaan ja pitkät sivut palauteltiin, tätä 10 minuutin ajan.

 Viime viikolla päättyi myös ulkopyöräkausi maantiefillarilla. Sen verran reippaasti on tiellä sekä hiekkaa (eipä pääse mummot kaatumaan) että lehtiä, ettei kyllä enää tarvitse lähteä Pikku-Cännärillä liukastelemaan. Niinpä takarengas vaihtui siniseen versioon ja pyöräilytaikoja tehdäänkin nyt sitten sisällä. Ostin syksyn päälle Tacxin Blue Matic Pro trainerin, jotta talvella ei tarvitse lopettaa harjoittelua, vaan tuntuma oikeaan ajoasentoon jne pysyy. Yhden kerran oon nyt testannut tota ja voin sanoa, että vaatiihan toi motivaatiota. Onneksi on keksitty telkkariohjelmat ja leffat, saatan katsoa jos jonkin ohjelman polkiessani. 

Mies on ollut flunssassa ja vähän se yritti mullekkin uudelleen tulla. Mutta nyt vaikuttaisi, ettei päälle iskenyt, kun hellitin heti treenaamisen, kun tuntui vähän kurkku karhealta. Eilen kävinkin ystävän kanssa kaupungilla hemmottelushoppailuilla ja rentoutumassa. Mukavaa jutella ja ihmetellä yhdessä millaiset vaatteet taas onkaan tulossa muotiin. Tulipa sitä viimein löydettyä mukavat farkut. Kun tätä ikää tulee lisää, alkaa sitä vaatimaan enemmän vaatteeltaan. Jospa sitä pikku hiljaa uudistaisi koko vaatekaapin sisältöä "aikuisempaan" suuntaan.

Raastavaa hauskuutta

Eilen oli yhdistelmäharjoituksessa pyöräosuudella vetoja tietyllä alueilla, kuten aerobisella kynnyksellä tai anaerobisen kynnyksen tuntumassa. Nämä kynnyksethän kävin testauttamassa viime tiistaina, mutta siitä myöhemmin lisää. Eilisessä treenissä ajatuksissa pyöri, että en mää pysty polkeen niin kovaa, että mun syke nousis niin korkeelle. Aerobisella kynnyksellä meno sujui vielä, mutta kun siitä piti pistää pykälää kovempaa niin ajattelin, että en mä pysty. Musta tuntui, että mä en vaan saa sitä sykettä nousemaan tasasella. Sitten ajattelin, että oisko vika kumminkin siinä, että tässä kohdassa hypätään pois sieltä mukavuusalueelta, pois sieltä missä meno on vielä helpompaa ja jossa voisi polkea vaikka maailman tappiin asti. Niinpä kokeilin häipyä pois mukavuusalueelta; ei ollut hauskaa, jalkoihin sattui, koko ajan sai tehdä töitä, ettei sykkeet putoa jne. Tätähän se harjoittelu on, välillä pitää poistua mukavasta ja helposta, jotta voi kehittyä entistä paremmaksi. Haastavaksi sen tekee tuo oma mieli, joka huijaa pysymään siellä helpolla alueella, mieli, joka pyrkii välttämään sitä epämukavaa tunnetta.

Rapakeleillä pyöräkin kaipaa suihkua!

Tästä onkin hyvä vetää aasinsiltaa niihin testeihin. Testi suoritettiin polkupyöräergometrillä, aloitustehoksi mulle valittiin 40W, jota nostettiin aina kahden minuutin välein 20W:lla. Jokaisen kaksminuuttisen jälkeen sormenpäästä napattiin laktaattinäyte. Nimenomaankin tässä testissä näkyi tuo mun mukavuusalue, jossa tehoa lisättiin, mutta jossa sykkeelle ei tapahtunutkaan oikeastaan mitään. Testin perusteella pyöräilyn aerobiseksi kynnykseksi 153bpm, jossa tehot oli 140W. Anaerobinen kynnys löytyi 172bpm, jossa teho oli 180W. Maksimisykkeeksi saatiin 195, tässä vaiheessa teho oli 247W. Testi oli raastavaa, alku oli helppoa, mutta aerobisen kynnyksen ylityksen jälkeen alkoikin jo tuntumaan. Lopussa jaksoin muiden kannustuksen avulla vähän vielä pidemmälle.

Ristiäistarjoiluja.

Eilen oli kummipojan ristiäiset, itse olin tehnyt täytekakun, voileipäkakkuja sekä leivoksia. Eli yksi harrastukseni on leipominen, sen vastapainona saakin sitten urheilla. Illalla kävin kaveripariskunnalla saunomassa ja jatkettiin iltaa vielä kaupungillekkin. Vähän huvia treenaamisen vastapainoksi.

Virpiniemen maastomaraton

Lauantaina oli vuorossa Virpiniemessä maastomaratonilla varttimaraton eli kymppi ja risat. En oo tainnutkaan ennen juosta tuollasta matkaa, mutta nyt en halunnut lähteä pidemmälle matkalle, joten valitsin raastavan varttimaran. Aamulla heräsin kymmenen(!) tunnin unien jälkeen kellon soittoon ja nousin syömään puuroaamiaisen. Ysin jälkeen lähdin polkemaan kohti Virpiniemeä, keli oli melkoisen vilpoinen. Syksy on todellakin saapunut. Onneksi aurinko paisteli ja oli leppoinen polkea.

Virpassa hain numeron ja menin vaihtamaan juoksukamoja päälle. Virittelin musat korville ja kävin vähän hölkkäämässä vielä verryttelyksi. Lähtö tulikin melko nopeasti, joten ei muuta kuin viivalle ja menoksi. Eka kilsa meni hivenen liian reippaasti, sillä en oo juossut tosiaan kovempaa aikoihin. Hiljensin hivenen tahtia, suurin piirtein 5min/km oli tarkoituksena edetä, joka toteutui lopulta hyvin, sillä keskari oli 5.04min/km. Huomasi kyllä, että ei oo tullut juostua kovempaa noin pitkästi, liekkö sitten Virpiniemen triathlonin. Loppumatkalla tuntui, että sai jostain lisää virtaa ja sain vielä vähän kiristettyä vauhtiani, josta oon tyytyväinen. Maalissa olin väsynyt, mutta olihan se kivaa vetää kerranki kymppi.

Ryytynyt juoksija. :D

Kotimatkalle lähdin ruokailun kautta ja lähdin polkemaan kevyesti kotia. Olipa urheilullinen päivä, joka jatkui mukavissa merkeissä. Iltapäivällä nimittäin alkoi Donnien kauden päättäjäiset. Kävimme Pilvijoogassa, jossa siis joogailtiin katossa roikkuvien lakanoiden avulla. Yllätyin, kuinka rankkaa ja mukavaa tuo olikaan. Vois käydä uudelleenkin. Siitä jatkoimme Kiipeilykeskukselle, jossa meillä oli herkullinen ruokailu, saunaa ja paljuilua, sekä muihin seuralaisiin tutustumista. Itselle oli mukavaa, kun sai viimein nimiäkin kasvoille, sillä oon vasta keväällä liittynyt joukkoon. Sunnuntai ja maanantai onkin pyhitetty lepäämiselle. Tästä alkoi muutenkin kevyt viikko, jossa voikin keräillä voimia ensi viikon erikoisuuteen. Siitä lisää myöhemmin.

Ihanan syksyinen kotikaupunkini Oulu.

Urheilun nautinto

Olen nyt kuukauden ajan saanut nauttia tavoitteellisesta treenaamisesta ohjelmalla, joka on tehty minulle. Ensi ajatukset ohjelmasta oli, että en ikinä tuu selviimään noista treeneistä. Mutta sitten nousi esiin se motivaatio; jos teen noita harjotteita tunnollisesti (etenkin uintia!), voin saavuttaa tavoitteeni. Uintiharjoitteita olenkin joutunut lyhentelemään, mutta huomaan, että oikeastaan joka kerta kehityn edelleen. Lättärien hankkiminen on kyllä ollut ykkösjuttu, käsiin on tullut voimaa ja tekniikka on parantunut.

Pyöräily on ollut mukavaa silloin kun kelit ovat olleet mukavat. Kyllä sitä tuli mietittyä, että mikä ihme ajaa ihmisen vesisateeseen palelemaan. Mutta nyt kun mukavan leppoisat ilmat ovat suosineet, niin eipä ole tullut tarvetta vaihtaa trainerin ulkokumea paikalleen. Traineri onkin ollut toinen tärkeä hankinta tälle talvelle. Eipä tarvitse miettiä, miten treenaa, jos on pakkasia tai todella tympeitä kelejä.

Vähän se väriä kaipailisi, katsotaan, mitä keksitään. ;)

Olen niin onnellinen, kun jalka viimein kestää oikeasti! Treenimäärät ovat lisääntyneet ja juoksuakin on ohjelmassa mukana. Ensin jännitin, että miten jalka kestää treenaamisen, mutta eihän se tuumannutkaan mitään. Kannatti vaan siis kesän ajan pitää taukoa ylimääräisestä juoksemisesta, vaikka se toki aiheuttikin sen, etten päässyt nauttimaan suunnistuksista. Lauantaina olisikin tarkoituksena startata Virpiniemen maastomaratonin varttimaratonilla (10.5km). Ajatuksena olisi tehdä yhdistelmätreeni, jossa poljen Virpiniemeen, juoksen siellä ja sitten poljen kotia. Pientä soveltamista siis viralliseen treeniini.

Iloinen Peppi Pitkätossu elokuisella reissullaan Lapin tuntureilla. Ikävä tuonne <3

Nyt olen kiitollinen, kun saan treenata terveenä (kopkop) ilman vaivoja. Odotan innolla päivittäisiä treenejäni ja koitan nauttia niistä jokaisesta. Pitkien lenkkien aikana käyn mielessäni läpi tulevia tavoitteitani, haaveitani ja unelmiani. Mielikuvaharjoittelut ovat siis myös tärkeä osa treenejäni. Mottonani on: Wish it, dream it, do it.